tiistai 21. maaliskuuta 2017

Haarakonttorilla kuhisee

Kuhiseepa hyvinkin ja hyvä niin. Oikein hyvä. Pienessä haarakonttorin yhteisössämme työpaikalla käy kato. 

Yksi kollega ( tai kollegiaalisesti samaa tilaa asuttanut) halaili tänään läksiäisiksi. Siirtyy töihin muihin maisemiin tai oikeastaan asuinseudulleen. Ketäpä sata kilometriä aamuin illoin jaksaa kauheasti innostaa pitkän päälle. Olen niii-iiin iloinen hänen puolestaan. Työnantaja ei iloitse.

Vielä vähemmän se iloitsee toisesta siirrosta. Eilen sai toinen kollegiaalisesti samaa tilaa asuttava tietää valinnastaan uuteen työpaikkaan. Tätä tuulettelin vieläkin voimakkaammin. Työnantaja ei. Tyttöraasu ehti vajaassa vuodessa saada itselleen astman, kaikkien mielestä selkeästi työpaikkaperäisen eli sisäilman ongelmista johtuvan. Paitsi työterveyslääkäri oli eri mieltä. Syy löytyy kuulemma lapsuuden kodista, jossa on ollut ja on lehmiä. Että näin.

Kolmas kollega jäi sairauslomalle. Oireista päätelleen jossain vaiheessa pidemmällekin. Itse suuntaan huomenissa työterveyslääkärille, sille järkevämmälle.

Työnantajamme kannalta nämä ovat hyvin kurjia vetoja. Mutta jostain syystä en jaksa syventyä työnantajan murheisiin. Jos sivistynyt kotikasvatus ei estäisi tai ainakin jarruttelisi, sanoisin että kiinnostaa kuin kilo pas......kakkia.

Uni jarruttelee ajatuksen seikkailua ja vielä yksi velvoite eli viikkopakina on laadittava, joten mukavia kevätpäiviä, itse kullekin haluamallaan säällä ja lämpötilalla.

                                  Aamukampa tänään    1 0 0 !!!!!

 

 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Ja sitten.....

                                      ....tuli se päivä......



                .....kun oma isä kysyy: "Mikä se on sinun nimi?" 


 

torstai 9. maaliskuuta 2017

Aiaiai kun se niin mieliä vaivaa.......

Sanovat naisten olevan uteliaita ja juoruilevan mielellään. Huihai, jotkut ehkä, mutta kyllä pitkä elämä ja julkinen ammatti ovat osoittaneet miehistä löytyvän pahimmat ja iljettävimmät juoruilijat. Otetaan vaikka esimerkiksi kyläläisten ihmissuhteet. En ole kenenkään naisen kuullut kertovan niin rivoin sanakääntein kenenkään ihmisen ns. vääristä eli salasuhteista kuin muutaman miehen.

Tämä ei nyt liittynyt mitenkään mihinkään. Mutta eilen taas törmäsin kauppareissulla entisen kollegani mieheen ja eikös tämä ala siinä läski- ja makkarapakettien kyljessä tenttaamaan eläkkelle jäämistäni. Pari kolme kertaa aiemminkin olin ollut samassa tilanteessa ja kerran muistan sanoneeni jotain siihen suuntaan että ehkäpä tämä taitaa olla viimeinen työvuosi.

Eikös nyt sitten tivaa ja tivaa että kerroppa nyt tarkka päivämäärä.  Minä siihen että mitäpäs sinä nyt sillä tiedolla teet, kun eihän tuo ole satavarma vielä itsellenikään. Vähän hämilleen mennen selitti, että haluaisi iloita kanssani. No mutta iloitse sinä ihminen iloitse, eihän se päivämäärästä ole kiinni.

Tarkka päivä jäi kertomatta. No miksikö näin? Kas kun en halua joutua yleisen keskustelun keskipisteeksi enkä ainakaan siihen tilanteeseen että ihmisten tieto työurani päättymisestä ruuhkauttaa viimeiset viikot sietämättömiksi.  Näin kuitenkin pelkään käyvän, vaikka en itseäni liiemmin korostaisikaan, vaan kun on fakta. 

Tämän intopiukean kyselijän puolison takana eivät kestäneet mitkään asiat, eivät taatusti mitkään ja valisti mielellään täysin tuntemattomienkin ihmisten yksityisasioista jos vain suostui kuulolle pysähtymään.

Ettäkö mitä pahaa eläköitymisen julkisessa jauhannassa? Ei kai mitään. Minä en vain pidä siitä. En halua olla tentattavana mitä nyt ja raaskitko jäädä ja aiotko muutta pois jnejnejnejne........En pidä. Ihanne olisi päästä luikahtaman vähin äänin ja vilkuttaa muuttoauton ikkunasta.

Mutta - vielä on monta mutkaa matkassa. Ajatellahan saa.




                                                    Ja lopuksi vielä infopläjäys:

LÄSKIROMAANI ja muuta Sunkirjan tuotantoa esillä Jyväskylän Kirjamessuilla Paviljongissa 25.3. - 26.3.2017 Kannattaa tutustua!

LÄSKIROMAANIA EDELLEEN TILATTAVISSA MYÖS eilakirja@gmail.com

 
 

torstai 16. helmikuuta 2017

Tuumailua

Tapasin muuan päivänä lajitoverin, jonka kanssa olimme enemmän tekemisissä  kirkkovaltuustoaikoina. Myös kunnanvaltuustossa istuimme samoina vuosina. Olin lukenut lehdestä hänen jäävän eläkkeelle tässä aivan kevään korvalla. Ajauduin siinä sitten juttusille, kun sattui sopiva vapaa hetki ja hänkin odotteli pääsyä sovittuun tapaamiseen.

Mikäpäs muu kuin jo lähellä väijyvä vapautus tuli puheeksi. Minulla pari-kolme kuukautta pidempi velvoite, mutta aatokset tuntuivat olevan hyvin samanlaisia.

Kysymykset tai pohdinnat, tässäkö tämä oli, enkö enempään pystynyt, mitäs nyt sitten olivat kummallekin tuttuja. Tässäkö tämä nyt oli? Juuri äsken poukkoilin urani alussa ja ihmettelin vanhempia kollegoita, miten viisaita ja taitavia he olivatkaan työssään. Nyt lasteni ikäiset, jopa heitä paljon nuoremmat uudet kollegat huokailevat, miten selvitytyvät lähdettyäni. 

Tässäkö tämä nyt oli? Enkö enempään pystynyt? Enkö tämän enempään?
Kumpikin pelkäämme pitkien työurien jälkeen jonkinlaista putoamista tyhjyyteen. Lomista olemme molemmat nauttineet. Kovastikin, mutta silloin on aina ollut tiedossa muutamien viikkojen jälkeen paluu tuttuun työyhteisöön ja tuttuihin puuhiin. Se loppuu. Työyhteisö häviää. Kello ei soita armotonta heräämistä taksvärkkiin. "Ei ole pakko josei taho".

Hänellä on perheensä ja harrastuksensa. Silti hän tuntui ainakin vähän pelkäävän. Minulla on suunnitelmani ja tekemistä enemmän kuin koskaan ehdin tehdä, silti pelottaa. Olen nähnyt lähelläni eläköityvien kiireen kiihtyvän hurjaan laukkaan työuran päätyttyä. En sitäkään halua. Halauan olla ja tehdä omalla aikataulullani, sitoutumatta kelloon tai kalenteriin. Tai ehkä sittenkin jotain niidenkin mukaan. Neljä seinää tulevat helposti liian lähelle toisiaan.

Peukutimme ja erkanimme. Totesimme vielä olevamme äärettömän hyviä ja tehneemme pitkät ja loistavat urat ja jättäneemme suuret jäljet kaiken tekemämme kautta. Näin!

                                 Aamukampa  122!

lauantai 4. helmikuuta 2017

Pysähtyneisyyttä ja lankasutturoita

Olo on jotenkin tööt. Pysähtynyt ja odottava tunnelma. En silti oikein tiedä mitä odotan. Tai tiedän. Odotan jonkun antavan järkevän syyn kipuiluihini.

Eniten syytän itseäni. Tai aloitetaan toisesta kohdasta. Kerroin epilepsiastani ja sen "aktivoitumisesta". Ja lääkeannoksen nostolla siis mennään eteenpäin. Se ei sitten ollutkaan aivan yksinkertaista. Pari viikkoa kippuroin järjettömissä sivuoireissa - huimausta, heikotusta, oksettavaa oloa, rytmihäiriöitä - ja tietysti sairauslomaa. Päivystävän lääkärin tekemä neurologin konsultaatio tuotti vain tuloksen, että sivuoireita ovat, mutta menevät ohi kyllä parissa viikossa. Niin menivätkin, mutta usko oli taas koetuksella.

Ja sitten itseni syyllistämiseen. Tein joulun jälkeen ( kuten miljoona muutakin ihmistä) muutosta elämässäni ja ryhdyin tekemään tehokkaampaa käsipäino - keppi - kuminauha - lattiajumppatreeniä. Erityisesti keskikroppaa piti saada parempaan kuntoon. Nimenomaan parempaan lihaskuntoon ja liikkuvuuteen,  mistään typerästä bodybuildingistä ei luonnollisestikaan ollut kyse. Naurattaa ajatuskin.

Sitten alkoivat rintakehän kivut.  Koko rintaan koskee, pintaan, kylkiluihin ja rintalastaan. Hetkittäin jopa särkee ja kipeitä pisteitä on pitkin ja poikin. Kipeä piste tarkoittaa KIPEÄÄ  pistettä. Hellä kosketuskin sattuu. No joo, kyllähän herra Fibro näitä temppujaan tekee, mutta koska olen hyvä tekemään itsekin ;) diagnooseja, löysin juuri oirekuvaani sopivan taudin eli Tiezen oireyhtymä. Yksi altistava tekijä on kova rasitus! Toinen on fibromyalgia.

Tässä tämä tilitys tällä kertaa. Maanantaina on taas sovittu puhelinyhteys työterveyshuollon lääkärin kanssa, katsotaan mitä jo tehdyt tutkimukset kertovat.


 




Jo aiemmin talvella neuloin itselleni päällystumput pakkasten varalle. Nämä ovat jo olleet ahkerassa käytössä, ilman niitä pakkasiakin. 

Ajatus tuli lähinnä siitä, että oli pakko kokeilla broken seediä josko osaisin tehdä ja helppoahan se on. Värivalinta ei oikein osunut. Valkoinen olisi kannattanut laittaa ns. pohjaväriksi, mutta kunhan on kokeiltu. Toiste sitten toisia värejä.






Välitöinä virkkasin 99 kpl pieniä härpäkkeitä Rakkaan Omatekemäni taideteosta varten.
                      Siitä ei sen enempää.


   Aika monta :) Tietysti vielä olisi pitänyt tehdä kerta kiellon päälle, niin olisi samalla juhlistettu Suomea. 







Tällä hetkellä ovat valmistumassa kumpparisukat  Mummin pienelle Lätäkköpojalle. Keltaista Nallea.  Kuva hieman harhauttaa, sukista tulee kyllä samankokoiset :)

Toivottavasti nuori mies hyväksyy värivalintani.











 

Tämä aarteeni palkitsi huolenpitoni. Pari vuotta sitten isän kukkalaudan Amatzonin lilja alkoi tukehtua ruukkuunsa. Multien vaihdon yhteydessä nappasin yhden sipulinipun mukaani. Kyse lienee kuitenkin nykyisin melko harvinaisesta kotien kukkijasta. Tätä kukkaa ei tarvinnut uhkailla, lupasin hänelle ikuista uskollisuutta, jos vain suostuu olemaan kanssani. Joulun jälkeen se ilahdutti ryhtymällä nostamaan kahta kukkavanaa juuristaan ja avasi 5 upeaa valkoista kukkaa tammi-helmikuiden vaihteessa kuin valamaan uskoa. Ei kovin runsas kukkasato, mutta hyvä noin nuorelle ja ensikertalaiselle liljalle!

                                                           
            Otetaan päivä kerrallaan, mikään asia ei ole niin huonosti, etteikö se voisi olla 
                                                      paljon   huonomminkin! 


 

tiistai 17. tammikuuta 2017

Kiitoshuokaus enkeleille!

En muista olenko kertonut epilepsiastani. Se liittyi diagnoosien kisailevaan laulukuoroon 2011 lähes sattumalta. Kaikkien tuntemia kouristuskohtauksia ei ollut, mutta diagnoosin jäljille päästiin haju- ja ääniharhojen, toispuoleisen päänsäryn ja voimakkaan väsymyksen vuoksi. Tuolloin tehty aivosähkökäyrä eli EEG paljasti paikallisalkuisen epilepsian, päälle lääkitys ja vuoden autolla-ajokielto.

Kieltoa oli vaikea hyväksyä, koska en tunnistanut ajamisessa mitään ongelmia. Vuosi meni kuitenkin nopeasti. Mitään ongelmia ei ollut sen jälkeenkään ja sairaus on helppo unohtaa. Lääkityksen suhteen olin kyllä supertarkka.

Oikeastaan lääkityksen lisäksi ainoat sairaudesta muistuttavat asiat olivat melun ja voimakkaan hälinän ja vilkkuvien valojen huono sieto.

Perjantaina 13.1. ( en pelännyt päivää sen kummemmin) olin matkalla isäni luokse. Muutaman kerran alkumatkasta hamusin käteeni aurinkolaseja, koska lumisade (tehän tiedätte miltä se liikkuvasta autosta katsottuna näyttää) vaikutti jotenkin ikävältä.

Huolettomasti ajaa rallattelin mietiskellen tulevaa viikonloppua ja seuraavaa. Paljon tien päällä, ainakin toista tuhatta kilometriä. Sitten se tapahtui.

Tai en tiedä, mitä tapahtui. Muistan mieleeni tulleen jotain aivan hassua, omituista ajatuskudelmaa. Seuraava havainto hetkeä myöhemmin, jolloin ihmettelin omituista pling-ääntä ja sitä, että olen jo noiden rakennusten kohdalla.

Olin tiellä, omalla kaistallani, nopeus 80 km. Ymmärsin kyllä, että jotain omituista se oli. Oma diagnoosini: epileptinen poissaolokohtaus.

Hissuksiin ja pöllämystyneenä ajelin (en olisi saanut) viimeiset kymmenet kilometrit päästäkseni perille.

Paluumatkaa en edes ajatellut. Sisareni miehineen palautti minut autoineni sunnuntaina kotimaisemiin. Paluumatkalla tutkailtiin tapahtumapaikkaa ja  tajusin ajaneeni noin 200-400 metriä tietämättä mitä tapahtuu. Jälkikäteen iski kauhu. Mitä olisi voinut tapahtua. Uskon siihen, että suojelusenkelit istuivat olkapäälläni ja auton keulalla. Kiitos siitä heille!

Ja mitä sitten. Tk-lääkäri konsultoi neurologia -> lääkityksen tehostaminen ja vuoden ajokielto. Nykyisin siitä menee myös tieto Trafille.

Onhan se helpotuskin. Ei tarvitse ajaa. Mutta karu tosiasia on se, että omatekemät ovat siellä sun täällä, toki erittäin hyvien julkisten yhteyksien päässä, mutta vanha isäni on edelleen lapsuuden maisemissa ja sellaisessa pohjukassa, että julkisilla matkustaminen vie kokonaisen päivän. Mutta näillä korteilla pelataan nyt.



 

 Nyt kirjoitetun sairausloman jälkeen aamukamman lukemat merkitään  
                                                     numeroin 136!!


 

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kituvuosi käyntiin

Aikoinaan kuulin työpäivän viimeistä tuntia nimitettävän kitutunniksi. Minulla napsahti käyntiin kituvuosi. Tunteet ovat hetkittäin sekavia asian tiimoilta. Odotus ja helpotus päällimmäisenä, mutta myös tiettyä haikeutta ja pelkoakin. No pelkohan minulla kulkee aina ja kaikkien asioiden kyljessä, ellei jopa edellä, eikä sitä lasketa.

Nyt on alkanut tuntua, että työyhteisö pitää tarkempaa lukua minun eläköitymisestäni kuin minä itse. Kuulin jopa sellaistakin, että minulta vapautuvaa paikkaa ollaan himoamassa itselleen, ilmeisesti useampikin. Jäin oikein miettimään. Onko pestini näyttänyt niin helpolta, että siihen halutaan vai kenties niin haastavalta. Ehkäpä ympärillä olevat ovat purreet hammasta ja kihisseet itsekseen seuratessaan työtäni koska olisivat itse osanneet ja tehneet paljon paremmin ja järkevämmin. Tai sitten ovat vaan huomanneet, miten kivaa työ toimipisteessäni on. Niin tai näin. Mitä väliä.


Palataan vielä jouluun sen verran, että pari kuvaa joulun ajan väkerryksistä.





Muistanette joitakin aikoja sitten esittelemäni tyynyn, jonka tein mummin esikoiselle. 


                                                                                  
Väreinä olivat tuolloin neidon lempparivärit, vaalea lila, pinkki ja valkoinen. Nyt loput neljä mummin pikku-ihmistä saivat myös tyynyt.


Neitokaisen pikkuveljille tein sinisen ja vihreän sävyistä, nämä lähinnä äidin toiveen mukaisesti. Toisen perheen sisaruspari sai perinteiset tyttö-/poikasävyt. Ja ainakin tämä parivaljakko näytti pitävän tyynyistään todella kovasti.


Ajatuksena oli, että tyynyt ovat käyttöhyödykkeitä, mutta – jos niitä halutaan pitää hyvin ja sievästi, ne voisivat jonain päivänä vähän isompinakin ihmisinä muistuttaa mummista.
         

 Ennen joulua oikeitten tekemisten loputtua aloin tuhota vanhoja seiskaveikan kerien pohjia. Ja tämäkin sysäys jälleen käsityötaiturisisareltani.


Tai periaatteessa ei tässä mitään sen kummoisempaa ole kuin resorilla rytmitetty varsi ja vähän ruutukuvioita, mutta toisen tekemänä se näytti kivalta.


Tein sukat aivan itselleni jopa neuloessani itsekkäitä ajatellen :)


Kivat ja lämpimät sukat. Ja omaan silmään nätit.


Sitten kävi kuten minulle niin usein.
                                                                              Joulureissulla hipelöin laukussani olevia vielä täysin käyttämättömiä sukkia ( hieman naftit niistä kyllä omille norsujaloille tulikin) ja tarjosin miniälleni varpaiden lämmikkeeksi.


Ja hänpä hyväksyi ne oitis.


Minä pääsin tekemään itselleni uusia ja sain samalla  antamisen ilosta oikein hyvä joulumielen.







Sitten meni kaksi iltaa ja hyvin monenkirjavat lankakerän jämät sain tuhottua näihin sukkasiin. 

Kaukanahan nämä ovat villiksi ryöpsähtäneestä kirjoneulepolvisukkamuodista, mutta itselle kotisukiksi ( töissäkin on toisinaan mukava hipsutella vain villasukkasillaan) oikein passelit. Väri nyt on mikä on, mutta sitä nyt sattui olemaan suurin kerä. Nämä ovat pääosiltaan Nallea eli eivät tokikaan yhtä lämpöiset kuin nuo edelliset. 
                                          








Ja tämä kaveri, pääsiäiskaktuksena pitämäni päätti ryhtyä joulukaktukseksi.  Syksyllä kävimme hänen kukkeutensa kanssa tiukan ja pitkällisen keskustelun elämän tarkoituksesta ja tein hyvin selväksi, mitä häneltä odotan. Taisin uhata vielä, että on viimeinen syksy kun pakkasesta sisään nostan, jos ei ala tapahtua. Ja sitten tapahtui. Hän ryöpsähti joulun kunniaksi täyteen kukkia. Ja kun oikein tarkasti katsoin, huomasin  kukkien seasta löytyvän ainakin pari vaaleampaa kukkaa. Ja sitten muistinkin tökänneeni aikoinaan kahdesta eri kukasta oksia samaan ruukkuun. 

Mutta vuosi 2017 on alkanut. Vuoden kuluttua tiedämme paremmin, mitä sillä oli tuomisinaan. Kiitos edelliselle jokaisesta päivästä. 

                                   Aamukampa  153!