sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Three, two, one, go........

32  31  30  29  28  27  26  25  24  23  22  21  20  19  18  17  16  15  14  13  12  11  10  9  8  7  6  5  4  3  2  1  0 !!!!!

Näin hupeni aamukampa yhdessä hujauksessa. Siinä ei paljoa ehtinyt ajatella. Vain lääkärin allekirjoitus. 

41 vuotta tätä uraa takana, melkein 41 ja puoli. 30 vuotta tätä paikkakuntaa palvelleena. Juurtumatta seutuun, juurtumatta ihmisiin. Vain kasvattaen lapset ja evästäen heidät maailmalle.

Helpotus on valtava. Vielä on vaikea käsittää, ettei aamulähtöjä enää ole. On vain omaa aikaa. Hetkittäin kävelen ja mietin, mitä sillä ajalla teen. Tiedän tämän kuuluvan luopumiseen. Joku saatta kysyä, mistä minun tarvitsee luopua, orpopiru vieraiden ihmisten joukossa. 30 vuotta katsellut samoja metsiä, samoja kyläteitä, rapistuvia ja tyhjeneviä tiloja. Eniten ehkä kuitenkin tuttu vattupensas metsäpolun päässä, porraspieleen levinneet ahomansikat.

Viimeisimmän sisäilmapakolaisuuden aikana toisessa rakennuksessa vietetyt kaksi vuotta ovat vierottaneet työyhteisön ydinporukasta. Ei yksin minua heistä, myös heitä minusta. Outoa. Ei näin pitäisi olla. Näin vaan on. Lähtö on näin helpompaa. En halua tietää mitä sairauslomieni aikana on kahvihuonekeskusteluina pohdittu.



 
  Nyt on aika katsoa eteenpäin. Suunnitelman mukaisesti kuukausi aikaa hoitaa asioita kuntoon. Siellä siintää kokonaan uusi elämä. Katsotaan miten blogin käy. Aamukampaahan meillä ei enää ole. Vaivoistani olette varmasti saaneet kylliltänne. Yhteiskuntaahan voisi aina ruotia. Tai terveydenhuoltoa nyt kun ei itse enää ole osana organisaatiota. Mitä ruotimista siinä, kysytte. Mitäköhän?
Mutta katsotaan, miten elämä tästä jatkuu. 




 Sen tiedän varmaksi, että minulla on paljon opeteltavia ja opittavia asioita. Eikä vain konkreettisessa arjessa, vaan myös itseni kanssa. Erityisesti siinä riittää työsarkaa. Eikähän sitä koskaan tiedä, josko innostuu vielä kokonaisen kirjan  yritykseen. Mene ja tiedä.



                                             

                                                     Ehkä tapaamme, ehkä emme.
                                                                Kiitos seurasta!
                                                                 Hyvää kesää!!



 

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Aaronpäivää!

Heinäkuu tulla tupsahti huomaamatta. Aamulenkki tehty, tosin tällä kertaa vain pidennetty versio kauppareissusta. Pakko tehdä nämä pakolliset jutut aamutuimaan ennen auringon pääsyä täyteen teräänsä paahteisena kuin paholainen. Eilen odottelin ennustettua myrskyä, mutta sekin meni sivu suun. Tyydytään siis tähän.

Aika on mennyt puuhastellessa. Vaivani yritän aktiivisesti unohtaa. Mutta: aloitetaan herra Fibrosta. En tiedä, onko hänen metkujaan vai mitä, mutta lonkka ja muut nivelet vonkuvat hetkittäin ikävästi. Rentoudu, sanon itselleni. Herra Sjögren voi olla myös ko. mukavuuksien takana. Herrat yksissä tuumin kiusaavat syntistä lihaa. Tai luutahan se oli. Ja jänteitä, kingerkoukkuja sanovat kylän ikäihmiset.

Kroonisesti ärtynyt suoleni muistuttaa tällä hetkellä herkimmin. Vähän päästä ja uudestaan on kaivettava esille paperit koskien fodmap-dieettiä ja katsottava, mikä menikään pieleen. Aina joku. Huoh. Koskahan sitä oppii. Rentoudu, sanon itselleni.

Epilepsia on ollut hiljaa. Uskon niin. Mutta kokonaisuus käsittäen ylävatsan, niskan, kaulan, pään ja kasvolihakset on mystinen kokonaisuus, jonka temppuilu hämmentää hyvistä selityksistä huolimatta edelleen. Hammaslääkäri, ensimmäinen nerokkaan tuntuinen tällä sektorilla, loihe lausumaan uusia ilmiöitä. Olen tiennyt jo kauan kasvojen, kaulan ja hartioiden lihasten olevan kireitä, betoniposki sanoi muuan lääkäri, mutta nyt kuulin ensimmäisen kerran purevani hampaita yhteen öisin. Ei tämä suloinen poikalääkäri toki katsomassa ole ollut, ettette hätäpäissänne niin luule, mutta tarkka silmä paljasti ongelman purukalustoni kunnosta.  Siinä oivan tuntuinen selitys aamuöisiin heräämisiin. Tolkuton takaraivopäänsärky herättäjänä. Rentoudu, sanon itselleni, nyt jo hieman mahtipontisemmin ja käskevästi.

Osaan melko hyvin hallita kyseistä paholaista. Hätäavuksi kaupan purentakisko yöksi. Paremmat suunnitteilla. Pienikin poikkipuolinen ajatus paukauttaa lihakset jäkkiin ja taas mennään. Yhdellä sanalla stressi. Älkää kysykö mikä se on. Rentoudu ihminen!

Tämä sarjassamme vaivojen tilityksiä.




 Näin upeita rhodoja löysin hautausmaan reunalta. Aurinkoa paetakseni retkeilin pakollisella asiointireissulla hautausmaan halki, ihailin ihmisten laittamia istutuksia, pohdiskelin kohtaloita ja nautiskelin vilvoittavasta tuulesta. Hieno pysähtymispaikka, levollinen ja hiljainen. Suosittelen, missä sitten kuljettekin.

 Ajatukset viipyvät yhä useammin uudessa kodissa ja muutossa. Jokunen viikko sitten kuormallinen askartelutarvikkeita sinikeltaisesta kalukaupasta ja rakkaat Tyttäreni ja Miniäni  rakensivat niistä muutaman kalusteen tulevaan pesäpaikkaan. Ei mitään turhia tyttöjä ollenkaan. Ideana on päästä mahdollisimman pienellä muuttokuormalla. Jonkinlainen malttamattomuus alkaa nousta pintaan. Tahtoo jo mennä, hammasharjojen ja viimeisten kalsonkien kanssa. Mutta maltetaan vielä mieli. Työvelvoitetta kestää elokuun lopulle.



Odotellaan mansikoita. Pitää ensin miettiä, miten niiden siirto pakastettuna mahtaisi onnistua!

Aamukammassa ei ole tapahtunut sitten viime näkemän mitään uutta. Katsotaan mitä ensi viikon lopulla oleva lääkärissä käynti tuo tullessaan.



keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Mietteitä mittumaarin alla

Ihan ensimmäisenä on korjattava horopään tekemä laskuvirhe. Tarkistuslaskennan jälkeen aamukammassa on edellisestä päivityksestäni poiketen piikkejä 32!
Yhden sairausloman alle jääneen ja myöhempään ajankohtaan siirretyn säästövapaapätkän jätin huomioimatta.

Siis 32. Sehän ei ole paljon. Reilut kuusi työviikkoa. Katsotaan, mitä lääkäri seuraavalla istunnolla sanoo. Toisaalta tekisi mieli vielä pieni pätkä kokeilla, tekisihän se taloudellisestikin hyvää, mutta ei sitten tiedä, mitä tohtuuri tuuma. Kaksi kuukautta vajaalla palkalla on kuitenkin aika iso juttu, erityisesti yksin elämäänsä pyörittävälle. 





 Mutta. Ja toisaalta. Nyt tämä stressilepo ja mahdollisuus selvitellä päätään ja ajatuksiaan ilman jokapäiväistä päänsärkyä, ilman voimakasta huimausta, epävarmuutta, paikan ja ajantajun hämärtymistä ja pahanolon tunnetta, ilman jatkuvia nivelsärkyjä ja kroonista suolen oireilua on ollut hyvää aikaa.

Huomaan selkeästi tekeväni irtaantumistyötä ja onnistunutkin siinä. Työhön, työkavareihin ja työpaikkaan liittyvät ajatukset tuntuvat enemmän ja enemmän vierailta. En tiedä, miten asioihin enää jaksaisi uppoutua. Ja vaikka hetkittäin aprikoinkin työhön paluun mahdollisuutta, välillä olen vakuuttunut siitä, ettei minun kannata sekoittaa terveyttäni eikä tämän hetkistä kohtuullisen hyvää vointiani yrittämällä riehua yli voimavarojeni kiinnostamattomien asioiden kanssa.




 Työasioihin vieraantumisessa on hyvänä apuna tai helpottavana tekijänä ollut ajatusten suuntautuminen entistä voimakkaammin uuteen elämänvaiheeseen. Hyvin tiedostaen kahden suuren elämänmuutoksen yhtäaikaisuuden riskit, olen nauttinut tulevan ei pelkästään suunnittelusta, vaan konkreettisesta toteutuksesta, osittain. Uusi koti satojen kilometrien päässä alkaa hahmottua kodiksi kalusteiden ja pahvilaatikoiden siirtyessä hissuksiin uusille olosijoilleen. Ajatusta kertarysäyksellä muuttamisesta olen kaiken aikaa vastustellut ja päivä päivältä olen vakuuttuneempi kantani oikeellisuudesta.

Muutos tulee olemaan iso ja paljon uusia asioita on opeteltavana, mutta en oikeastaan edes ymmärrä pelätä niitä, koska ajatuksissani aikaa on, kaikki 24 tuntia vuorokaudessa ovat vain itseäni ja omaa elämääni varten. Tietysti siihen kuuluvat sitten lähempänä olevat mummin rakkaat pikkuihmiset ja maantieteellinen suhde omatekemiini liikahtaa hieman eri asentoon, mutta silti.

Sairauslomani ei ole muuttanut asiaa tai suunnitelmaa miksikään, koska muutto tapahtuu vasta virallisen työvelvoitteen päättyessä ja valmistelua olisi tehty kuten nytkin viikonloppuisin, vaikka olisin ollutkin töissä. Tosin jaksaminen olisi ollut ehkä kyseenalaisempaa.





                                        Tässä  kesäisen hellepäivän paras hetki!!

                                        Hyvää juhannusta!



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Hurjapäinen orava ja muita aamujuttuja

Kesäaamu aukeaa samalla tavalla kuin lukuisat kerrat ennenkin. Samoilla paikoilla, sama maisema.

Hurjapäinen orava kiitää yläilmoissa heiluvaa sähkölankaa pitkin. Pelkään sen putoavan. Ai niin,  sehän on orava.





Yksinäinen harakka riekkuu katon räystäällä. Sanon sille, olehan nyt varovainen.

Aamuvirkku siili mönkii märässä ruohikossa etsien einestä. Löytäneekö matoja? Lehtokotiloita ainakin olisi syödä pikku massunen pullolleen.

Joku on taas leikannut norjanangervot palloiksi. Eivät ne ole muotopensaita. Minua harmittaa. Kesän kukkaloisto jää taaskin näkemättä. 

Nouseva aurinko heijastuu viereisen talon päätyseinään. Kukaan ei sulje siellä sälekaihtimia. Kukaan ei ole kotona.

Eikä kukaan liiku pihalla. Ei ole liikkunut muinakaan aamuina.

Vastapäätä istuja keskittyy kahviin ja voileipään. Kysyn, nukuitko hyvin. Tovin mietittyään hän vastaa, enpä muista.

Katselen häntä ja tulen surulliseksi. Vahva ja turvallinen, nyt hauraaksi riisuttu. Kahvia valuu leukaperille ja rynnyksille. Maitolasi kaatuu. Hän manaa rumasti ja sitten silmänsä kostuvat. "Tämmöseks pittää ihmisen männä." Hän katsoo ulos. Muistaa miehuutensa päivät, heinätöihin anivarhain, pellolle syyskyntöihin, sitten halkometsään. Aamukalalle tai vain pitkälle pyörälenkille. Nyt ei kahvikuppi tottele.

Niin surullista.




Taidan ottaa mallia omenapuusta. Jänis söi puolet rungosta paljaaksi talven aikana, mutta puu puhkesi täyteen kukkaansa. Ei antanut periksi.

Ehkä en minäkään.

Lääkärin lausuman sairausloman jälkeen aamukamman lukemat kirjoitetaan: 
                                             36!

 

tiistai 23. toukokuuta 2017

Kun ei voi tietää

Aamukamman piikkejä rusahti poikki kerralla pieni nippu.Nyt kirjoitetun sairausloman jälkeen aamuja on ( tai olisi-kun ei voi koskaan tietää) 54! Kaikki riippuu siitä, mitä löytyy pään tutkimuksissa. Ja siitä, saavatko mitään tolkkua työpaikan sisäilmaan. Ja siitä, mikä on kaikkinensa fyysinen vointini.

Neljä viimeistä viikkoa kaiken aikaa pahentuen on ollut yhtä helvettiä. No niin, sanot Sinä, taas se valitus alkaa. En valita, vain totean. Eiliset 4 tuntia "Ausvitsin" kaasukammiossa oli viimeinen sinetti.

Katsotaan mitä tapahtuu. Ja yritetään olla pelkäämättä. Yritetään.


 Valkovuokot nostavat päätään viileästä keväästä huolimatta.



Erilleen muista joutunut sinivuokkokin avasi urheasti kukkansa - hei, minäkin olen täällä.

 
 

 Ja taannoin esittelemäni isoäidinneliöt saivat muotonsa eli muutaman viikon urakkana tein itselleni villatakin.Idean sain alunperin Pinterestistä, mutta näyttää tätä ja samantyyppisiä olevan paljon facen virkkausryhmissäkin. Lopputulos kuitenkin osin omaa suunnittelua.

Katsotaan, mitä elämä tarjoilee. Tulevana viikonloppuna kuitenkin omatekemiä ja heidän rakkaitaan. Pari pikkuihmistäkin! <3

 

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

14.5.2017

                             Mikä ihana tekosyy!

 









                          Herkutella!

                          Äitienpäivä!

                          Kiitos Rakkaat!



                      Aamukampa  70!!!




maanantai 8. toukokuuta 2017

Kaardemummakanaa ja rehurakkautta

Mitä ihmeen kaardemummakanaa? No ei sen kummoisempaa kuin broilerin suikaleita maustettuna suolalla ja kaardemummalla. Eikä makuelämys ollut huono. Että miksikö kaardemumma. No siksi, kun lehdessä luki sen kiihdyttävän aineenvaihduntaa :D :D En huomannu. Ainakaan heti. Kuten en silloinkaan, kun maustoin jauhelihan kanelilla, samasta syystä. Se versio jäi muuten sikäli päälle, että olen käyttänyt kyseistä maustetta useinkin, ainakin kun paistan itselleni pelkkää jauhelihaa vihannesten lisukkeeksi. Uskokaa tai älkää, ei hassumpi makuelämys. Ai niin, se aineenvaihdunta. Ei kiihdy, ei. Vaikka lehdessä luki :) ;)

Rehurakkautta on taas ilmassa. Olen niin syvästi rakastunut Pullojukkaani,



 että oli ihan pakko ostaa sille pikkuinen kaveri. Pikkujukka suorastaan tuijotti minut pyörryksiin paikallisen marketin viherhyllyssä. En voinut vastustaa.


Otetaan tuo ruumiinkoi-osio esille parin mielenkiintoisen kokemuksen verran.
Ongelmaverikokeeni eli suola ja verihiutaleet olivat hyvin hyvin matalat jokunen viikko sitten, melkein jo oikeasti huolestuttavan matalat. Sen jälkeen olivat nuo pääsiäisen seudun kaksi vuosilomaviikkoa, joiden jälkeen maanantaiaamuna kävin toisen poliklinikan pyytämissä kontrollikokeissa. Kyseiset veriarvot olivat nousseet, suola lähes normaalitasolle, verihiutaleetkin loikanneet lähestyen 50, normaalihan on vähintään 150. Mitään muuta muutosta ei ollut tapahtunut kuin että olin nuo kaksi viikkoa poissa hellittelynimen " ausvitsi" saaneesta kaasukammiosta.

Viime perjantain olin sairauslomalla olon mennessä tosi kehnoksi. Mitä siitä seurasi? Tadaa, perjantain toivuin ja olin lauantain ja sunnuntain kuin normaalit ihmiset ja voin hyvin. Kokonaisen työviikon jälkeen vain sunnuntai on hyvävointinen päivä. Mitäkö tästä voi päätellä? Nooo vaikka että olenpas minä työtä vieroksuva luonne!




Ja tässä etukäteinen "äitienpäiväruusu". Toiseen työpaikkaan lähtevä kollega, pikku-Lissu, oli viimeisen työpäivänsä lomani aikana eli emme silloin enää nähneet. Koko vuoden olen jotenkin kokenut äidillisiä tunteita häntä kohtaan. Ehkä tunne on ollut molemminpuolinen, koska eräänä päivänä hän porhalsi työhuoneeseeni ruusu kainalossaan: "Mää toin sulle tämmösen". Niin suloinen tyttö.