lauantai 9. marraskuuta 2013

Hävetys ja kadetus

Harvoin se on niin kovasti hävettänyt kuin tänään. Uskoin jo pahimman kipunotkahduksen menneen ohi, mutta eikös vain sängystä vääntäytyminen tänäkin aamuna ottanut voimille. Takamuksen lihat, reidet ja polvet anelivat armoa ja raiskasivat valoisaa mieltä mustelmille, kun en antanut periksi, vaan kinkkasin ja klenkkasin vessaan ja sieltä keittiöön.

Onneksi kahvipaketti oli vamiiksi avoinna, muuten olisi käynyt siivottomasti. Olisin kuitenkin tarttunut liian järeään aseeseen taistellakseni kahvipöönat esille ja sitten niitä olisi ollut ainakin kaikkialla muualla kuin mihin ne olivat menossa.

Kahvin jälkeen suuntasin kauppaan, autolla tietysti, koska vajaan kilometrin matka, joka normaalisti olisi vain pikkuinen hilpaisu, tuntui tänä aamuna siltä vuorikiipeilyn jyrkimmältä kohdalta. Ja siellä kaupassa se hävetys tuli. Ja se pieni kadetuskin. Ensin autosta ulos vingertäminen oli jo työlästä. Joku sen näki ja sekös pisti vihaksi. Että joku näkee minut vaivaisena vaappuvana naisenraakkina julkisella paikalla. Kärryyn nojaten rahnustin kauppapuodin läpi ja yritin muistini kätköistä kaivaa niitä asioita, joita olin lähtenyt jalansyten hakemaan.

Ja se kadetus tuli sitten siitä, kun kuulin sivukorvalla selkeästi itseäni iäkkäämpien ja tietoihini perustuen todellakin monisairaiden ihmisten suunnittelevan yhteistä patikkaretkeä ja ostosmatkaa lähikylän tuhlausparatiisiin ja sitten vielä joku mieli eläkeläisten tantsuihinkin. No sinne en kadehtinut. Ja kun minulla paukutti päällimmäisenä mielessä päästä pian kotiin ja omaan sänkyyn ja vällyjen alle kuuntelemaan kuolenko. Enkä siltikään tunnustaudu pessimistiksi enkä vakivalittajaksi enkä kipujani nautiskellen kuuntelevaksi. Mieluiten viuhtoisin menemään metsäpolulla ja takoisin sauvoja tainnoksiin mäkikumpareeseen ja nauttisin selkää pitkin valuvasta hikinorosta. Mutta ei tänään, tänään se ei onnistu. Ja käyn pyytämässä anteeksi kävelysauvoilta ja lupaan niille parempia huomisia kunhan vain jaksavat kiltisti odottaa.

Ja sitten nousin ja paistoin kinuskikakkusia ja sytytän kynttilät ulkolyhtyihin ja tuikut ikkunoihin toivottamaan tervetulleeksi rakkaan kuopukseni, joka tulee viikonlopuksi, vaihtamaan äidin autoon talvirenkaat, kertoilemaan kuulumisia ja "pitämään huolta".


"Uuteen päivään voi kulkea vain yön pimeyden kautta".
                        - Muistista mukaeltu jonkun suurajattelijan mietteistä -

4 kommenttia:

  1. Kinuskikakkuset on minullakin työn alla. Väsynyt pää unohti kuitenkin puolet kermasta kauppaan ja viimeistely jää huomiselle. Ei ollut kokeilevan keittiön ainut raaka-aineunohdus... Jaksamista!!!

    VastaaPoista
  2. Just niinhän tuo menee. Pitää käydä pohjalla että taas voi kiivetä ylöspäin. Minkälaisia on kinuskikakkuset, rakastan kinuskia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kinuskikissalta löydät ohjeen. Odotus-blogissa on linkki suoraan siihen reseptiin. Ovat sitten rikollisen hyviä - ja ilmeisen kalorittomiakin. . . koska sulavat suussa :)

      Poista