sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Käsikirjoitus uusiksi. . . ja taas

Viikonlopulle oli laadittu hieno käsikirjoitus. Piti tehdä pieni matka, rentoutua ihanien ihmisten seurassa, tehdä sunnuntaikävely uudelle löytölammelle ja tutustua kädentaitomessujen ideoihin ja tarjontaan. Mieli oli levollinen, iloinen, pitkästä aikaa seesteinen ja hyvä ja odottava.

Sitten suunnitelma meni usiksi. Tekniikka petti. Uudetkin kulkupelit näyttävät osaavan oikutella. Jonkinlainen uhmaikä varmaan. Mutta rakkaan ajopelini änkkäpäisyys pakotti jäämään näille sijoilleni.

Siis aivan pieni murhe. Näitä tulee, koneita hajoaa ja ihmisiäkin. Pahastikin. Mitätön harmi siis normimittapuussa. Mutta mitäs minä, minä joka aina sielu sinelmillä, silmät hioten  ja tunnepuoli tuhannen turvoksissa suhtaudun kaikkeen liian, suorastaan tuskastuttavan dramaattisesti, paruin pettymystä silmät päästäni. Ja kieriskelin itsesäälissä. Se on taito, jossa olen diplomimestari. Oikein huippu. Super.

Mutta eikö se jossain vanhassa tarinassakin ollut niin, että kun se tyypperöinen ei mennyt vuoren luokse, niin vuori tuli sen tyypperöisen luokse?

Viikonlopun  käsikirjoitus sai uuden juonen.  Rakas ihana omatekemäni, ikäjärjestyksessä kolmas ihmelapsi pakkasi auton täyteen ruokaa ja siihen vielä ihanan aviomiehensä ja otti suuntia äitimamman luokse. Näin.

Toivat mukanaan kimppaseltaan hankitun muhevan yllätyksen, jonka mahdollista saamista salaa toivoin, mutta toki melkoinen tovi tuonnempana eli ihka uuden läppärin. Jihuu. Pää puhisee uusista asioista ja yksistään jo sekin opetteluttaa, ettei koneen käynnistämistä seuraakaan enää minuutteja kestävä tutuksi tullut runksutus (kaipaankohan sitä vielä joskus)  ja läppärin kannen voi laittaa kiinni ilman että se paukkaa ja ritisee ja uhkaa haljeta tuhannen päreiksi. Upea tunne. Mahtavaa. Kiitos te ihanat rakkaat ipanaiseni perheinenne.

Ja tämä kolmanneksi tekemäni ( tai saamani ) lapsukainen ( tyttölapsista nuorempi) laittoi herkullisen ruuan, kutsui valmiiseen pöytään ja jotenkin tyhjyyttään kaikuva jääkaappi jäi täyteen vielä heidän lähdettyäänkin.  Eli viikonlopusta tuli sittenkin ihana ja rentouttava rakkaitten ihmisten seurassa. Ja sitten ne silmät hikoilivat silkasta onnesta. Olen minä outo otus. Ja niitä messujahan tulee ja menee.

Aamukampa kertoo: 1471






Kiitos tästä päivästä!

2 kommenttia: