torstai 31. lokakuuta 2013

Taistoon

Kävin täysin palkein taisteluun herroja Fibro ja Sjögren vastaan. Otin 100 mikrogrammaa D-vitamiinia ja ilkuin päälle. Eivätköhän hieman ala toeta. Normaalisti päiväannokseksi riittää 50 mikrogrammaa, mutta nyt tauon jälkeen on pakko kyllästää nopeasti kiintiöt täyteen. Määrä saattaa tuntua suurelta, mutta tilannetta on pitkin viime kevättä ja kesää  seurattu verikokein, joten huolestuttava D-vitamiinipitoisuuden mataluus on todettu ja sen myötä jo muitakin pieniä ongelmia, kuten lisäkilpirauhasen liikatoiminta. Reumalääkäri suositti pommittamaan satasella ja tilanne on sillä korjaantunutkin. Ja nivel- ja lihasoireet helpottuivat.  Outo juttu. Niin hyvin kuin ihminen tietää seuraukset, päästää silti purkin tyhjilleen ja kivut valloilleen. Pöhköä!

Pystyisittekö kuvittelemaan tilannetta, että olisitte kauttaaltaan  auringon kärventämä? Sehän polttaisi, kirveltäisi, ei juurikaan kärsisi koskea, ei edes vaatetta kunnolla iholleen laittaa. No hyvä.  Sitten tiedätte, miltä fibromyalgia saattaa joskus tuntua. Kuten vaikkapa nyt.  Reiden, pohkeen tai kyljen tuuppaisu pehmeään sohvankulmaan tekee kipeää kuin sähköisku, eikä edes työpaikalla ovipieleen nojailu onnistunut, niin kipeästi se otti olkavarsiin. Pakko pysyä omilla tolpillaan. Raastavaa.

Keittiön kaappia järjestäessä käteen osui muutama tyhjä lasipurkki, jotka pelastin roskikselta taannoin isän keittiötä siivotessa. Ettäkö tyhjiä lasipurkkeja toiselta puolelta Suomea pitää kuskata? Kyllä. Niitä voi joskus johonkin tarvita. Ja kyllä - kyllä niitä kotonakin olisi, jos olisi. Ei vain ole yhtään, jossa kansi olisi ehyt. Kas kun sormivoimat eivät riitä avamaan täysinäisen purkin kantta. Eikä sitä salli myöskään kipuileva ranne. Jokaisen purkin avaaminen on siis aloitettava vasaroimalla reikä kanteen. Säälittävää. Mutta niin värikästä.


Kävin taistoon myös mahdollisesti tulevaa pakkasta vastaan. Vanha kaulaliina tarvitsi seurakseen pipon. Pipon lanka löytyi sisareni mittavasta lankajämäjemmasta ja rusetti kaulaliinan loppulangoista. Enni-nukke lupautui ystävällisesti mannekiiniksi.

Muutakin pientä sutturaa on syntynyt, mutta ne ovat sattuneesta syystä ;) vielä hetken aikaa "julkaisukiellossa".


Sanoiko joku, että kipu jalostaa? Jos niin on, sittenhän olen pian oikea rotunainen!

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Riivatun äijät

Tänään aioin kertoa niistä perimmäisistä syistä, jotka ovat johtaneet ennen niin terveen ihmisen raihnaistumiseen. Sitten ajatus suistui väärälle raiteelle. Nämä riivatun herrat, Fibro ja Sjögren iskivät takavasemmalta ja puskista. Sjögren oli raastanut silmiä jo useamman päivän, roiskinut sinne hiekkaa koko ajan ja jatkuvasti, niin ettei tippapipetistä juuri uskaltanut irti päästää. Joku selittäisi, että ne ovat nämä kuivat ilmat ja koneellinen ilmastointi tai silmien ylirasitus tai makuuhuoneen huonepöly tai silmämeikki ( ulottuukohan se vaikutus piirongin laatikosta meikkipussista) tai olet valvonut liikaa tai muuta diipadaapaa, ilmiselvästi kuitenkin itseaiheutettua.

Onneksi tiedän, että Sjögrenin syndrooman yksi merkittävimmistä oireista on juuri tuo silmien kuivuminen. Pahimmillaanhan siinä voi pelkkä silmäripsi pahasti kääntyessään tehdä jopa haavan sarveiskalvoon. Ja kostuttavien tippojen tehokin on hetkellinen, mutta aina se hetkeksi helpottaa. Ja siksikin Sjögrenin sälliä tästä moitiskelen, koska oireita yleensä pahentaa jokin stressi, yliväsymys, henkinen paine tms. ja toisen kutaleen eli herra Fibron käyttäytymisestä aavistelen, että jotain tällaista on ilmassa.

Heti aamusta, jo tovi ennen kuin sain rähmäiset silmäni räpyteltyä auki, tunsin, että nyt se tuli. Reisilihasten nyppiminen pinseteillä ja veteley irti yksi kerrallaan alkoi. Hermoja raastava jäytäminen jatkui liikkuipa tai istui paikallaan. Pakotti mokoma ottamaan auton pätöiselle työmatkalle siinä pelossa, että kinttulihat sanovat sopimukset irti työpäivän päättyessä.

Päivän mittaan kipu ja jäytäminen levisi pakaroihin ja koko lantioon, niin että kuvittelin synnyttämään joutuvani ihan näillä näppäimillä. Ei sieltä ketään syntynyt, mutta tömäkän parasetamoliannoksen se kroppa sai ilman suurempia aneluita.

Moniin kuukausiin ei ole Fibrokaan ilmoittanut pahemmin olemassaolostaan ja nyt sitten heräsi horteesta pirulainen. Olen yrittänyt miettiä, miksi ja miksi juuri nyt. Olen ehkä ajatellut liian suuria ajatuksia ja liian montaa kerrallaan, joten töhnäiset aivoni eivät  kyenneet käsittelemään kaikkea ja  tuskissaan sitten delegoivat palautteen antamisen herra Fibrolle. Ja onhan se totta, että liian suuria ajatuksia olen ahnehtinut. Tai ne ovat vain tulleet, ympäristöstä ja elämästä poukkoilleet pääkoppaseen. Ja tietäähän sen, etteivät ne ainakaan öiseen aikaan jauhettuina sen selvemmäksi muutu.

Voihan syynä olla sekin, että D-vitamiinipurkki on ammottanut tyhjyyttään jo kolmatta viikkoa. Apteekki on tuossa työmatkan varrella, mutta jokin syyhän siihen on, ettei sieltä ole täyttä purnukkaa kotiin kävellyt. On siihen.

Kertaalleen tänään keitti yli. Ihan sillälailla pursuten. Työpaikalle tuli nippu erilaista materiaalia koskien Sjögrenin syndroomaa. Aivan tavalliselle kansalle jaettavaa ja erittäin asiallista ja kovasti asiapitoista on sisältönsä. Kuulin sitten, että muuan nuorista takkiaukilääkäreistä oli sanonut, ettei noita saa ihmisille jakaa, muutenhan niillä on kaikilla kohta muka jotain oiretta.

Voi @¤¤¤%. . . rkrkrkrkrkrkrkr@@¤$&&&%%%. . . rkrkrlerkle. . . . . juuri tuollaiset katkarapukikkelilääkärit pitäisi laittaa maata kiertävälle radalle. Ikään kuin Sjögrenin syndrooma olisi joku mukatauti, jonka voi kuvitella itselleen ja joka on vain vika vasemman korvan oikealla puolella ja joka iskee ihmiseen oitis tämän saadessa vihiä oireista. Hemmetti. Asiallisen tiedon antaminen ihmisille on kuitenkin tärkeää, koska joku samoilla oireilla kippuroiva saattaa saada rohkeutta hakea apua ja saada asiallisen lääkityksen ennen pahempia tuhoja elimistössä.

Se pisti vihaksi. Oikein tosissaan.

Mutta päivä on illassa. Ja kiusallanikin kiitän tästä päivästä.


 Kiitos, te kaikki Rakkaat siellä kaukana ja vähän vähemmän kaukana.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Ruusut. . .

.



          . . . . . pöydälläni muistuttavat, että minua rakastetaan!

Jos - elämät

Aamukampa tuntia pidemmän yön jälkeen: 1492

Vietin kaksi vuorokautta iällisesti runsaan ja paljon kokeneen isäni kanssa. Kasvotusten istutut ruokailu- , kahvittelu- ja krypto/sudokuhetket veivät tuntojen ja kokemusten estradille. Yritin tulkita monivivahteisia kasvoja, yhä harvemmiksi käyviä uutisia tai kommentteja maailman menosta, ajatusten piirin alati pienentyvää kehää. Kun ihmisetkin häipyvät usvaan ja nykyhetken nimet pysyvät piilossa ankarasta ja hetkittäin kyyneleet silmissä pinnistellystä mietinnästä huolimatta. Jutellessani niitä näitä ja kuulumisia omatekemistäni ja ekstralahjoista, kysyvä katse pysähtyy jonkun tutulta tuntuvan, mutta vieraaksi jäävän nimen kohdalla. Ja sitten hänelle riittääkin tieto, että jälkipolvea on ja maailmaan ovat mahtuneet, paikkansa löytäneet ja onnensa ja kaikilla on kaikki hyvin - tai kohtuullisesti ainakin. Vaikka toisaalta, kun nimi tai nimet konkretisoituvat postin tuoman kuvakortin allekirjoitukseksi tai kukkalähetyksen saatekorttiin, mieli tietää kirkkaasti, keitä he ovat.

Tulee puhe huomisesta. Ja ensi viikosta. Ja joulusta. Hän liittää aina eteen sanan jos. Jos - elämää huomaan itsekin viettäväni. Hänen kohdallaan todennäköisyys sille, että jos sana on aiheellisempi kuin muilla, on suurempi. Ehkä huomisia on vähemmän. Ja niitä ensi viikkoja. Vaikka emme me tiedä kenenkään huomisesta. Mutta hänelle se jos sallitaan. Jos näen huomisen aamun, hän sanoo, sanoo ja tarkoittaa sitä. Jos näen joulun, hän sanoo ja silloin jos alkaakin isolla kirjaimella. Me emme tiedä. Ehkä jouluja tulee monta. Ehkä enemmän kuin meille muille. Kukaan ei tiedä. Aina on vain jos.

Jos- sana  asian edessä on itsesuojelua. Jätän ikäänkuin varaulostien. Vaikka toisin opetan, en silti elä opetusteni mukaan. Työssäni opastan ihmistä, joka sanoo ostavansa uuden takin, jos laihtuu. Minä sanon ei jos vaan kun.

Kotiini muuttaneet herrat Fibro ja Sjögren pakottavat elämään jos-elämää. Vaikka kuinka tahto varmempaan olisi, ei sitä uskalla. Haluaisin  ajatella, kun pääsen eläkkeelle ja kun vaihdan paikkakuntaa ja kun alan nuorekkaaksi, energiseksi, osallistuvaksi, iloiseksi ihmiseksi. On päiviä, jolloin olen aivan vakuuttunut siitä, että sitten kun. Mutta toisena päivänä jos-elämä vyöryy yli ja joskus aamun ensimmäinen iso jos asettuu haasteeksi matkalle makuuhuoneesta kylpyhuoneen kautta keittiöön.


Isäni jos- elämän syitä on muitakin kuin korkealle ehtinyt ikä. Hän on nähnyt, ettei huominen ole itsestäänselvyys kenellekään eikä koskaan.
Oman isänsä hän menetti ollessaan 9 päivän ikäinen.

Ehkä suurimman ja syvimmän menetyksen hän koki nuorena perheenisänä kantaessaan hartaasti toivomansa pojan hautausmaalle. Pikkuveljeni vajavainen elämä kesti 24 vuorokautta.

Sittemmin hän jätti hyvästit veljilleen, äidilleen ja puolisolleen. Hän on oppinut jos-elämän läksyn.



Aamukampani lukemista tulee arvottomia ajatellessani isäni reilua yhdeksääkymmentä vuotta. Sisareni aamukammassa töröttää enää reilut parisataa piikkiä. Mutta tämä on minun aamukampani. Ja minun elämäni. Jätetään se jos siitä pois niin usein kuin mahdollista.


"Ihminen on syntynyt elämään, ei valmistautumaan elämää varten."
                                                       Boris Basternak: Tohtori Zivago

torstai 24. lokakuuta 2013

Njammmm. . . . .

Jos tekee mieli suklaata ja juustoa,  silloin pitää tehdä juustoa ja suklaata.

Tulossa vanhan isukin hemmotteluviikonloppu, joten tarvitaan mukaan kahvileipää niiden iänikuisten vesirinkeleiden seuraksi tai tilalle.



 Tuorejuusto, suklaalevite, sokeri ja oikea voi - miten niistä voi tulla muuta kuin kielen vievää njamnjamia. Kaikkihan ovat kevyttä ja ja katoavat suussa kuin itsekseen, joten eivät voi olla edes epäterveellistä.

Ohje on Kotivinkki 4/2013 Taikinaterapiasta.
Minulla on maailman paras ja rakkain isä. Samalla hän on myös maailman paras ukki ja isoukki. Mikään ei siis ole liian hyvää hänelle. Mikään ei ole liian hyvää miehelle, jonka elämään ja yhdeksäänkymmeneen ikävuoteen on sisältynyt puoliorpoutta, köyhyyttä, sotaa, kovaa työtä, rakkautta, perhe-elämää, puolison kuolema.

Lisäksi tein vielä vanhasta reseptikansiostani löytyneellä ohjeella Herraskartanon kakkuja. Aineksina mm. voita, fariinisokeria ja suklaarouhetta. Eivät kovin kovasti pahalle maistu.
 
Makustelkaa tekin.


Siipeilijä Sjögren

Toinen mukaani lyöttäytyneistä tautiriiviöistä on Sjögrenin syndrooma. Se on autoimmuunisairaus, jossa elimistön puolustusjärjestelmä kääntyy itseään vastaan ja alkaa tuhota omia kudoksia. Tyypillisiä oireita Sjögrenin syndroomassa ovat  silmien ja suun kuivuminen, hiekan tunne silmissä ja hampaiden reikiintyminen syljen koostumuksen muuttuessa. Vaikein ja tavallisin oire on epänormaali väsymys. Lisäksi esiintyy nivel- ja lihaskipuja, ihon ja hiusten kuivuutta, limakalvojen kuivumista, kuulon alenemista ja masennusta. Tyypillisiä oireita ovat myös neuropsykologiset ongelmat, erilaiset muistiongelmat sekä toiminnanohjauksen ongelmat, jolloin aikaansaaminen heikkenee, vaikka henkilö yrittää suoriutua voimiensa äärirajoilla. Se altistaa myös mm. verisuonitulehduksille, kilpirauhasen toimintahäiriöille, imusolmukemuutoksille, keliakialle ja maksan, sappiteiden ja haiman tulehduksille.

Se oli lääketieteellistä faktaa. Lisätietoja Sjögrenin syndroomasta löytyy Suomen Sjögrenin syndrooma-yhdistyksestä ja Suomen Reumaliitosta.

Omat oireeni alkoivat reilu vuosi sitten. Ranteet olivat aamuisin jäykät ja kipeät, silmissä hiekan karhennus koko ajan ja fibromyalgian mukanaan tuoma väsymys tuplaantui tai ehkäpä triplaantuikin. Reumalääkäri teki diagnoosin suukirurgin ottamien sylkirauhasnäytteiden perusteella ja aloitettiin pysyvä lääkehoito.Lääke ei paranna, mutta hidastaa taudin etenemistä.  Ja ohjeet samat kuten fibromyalgiankin kohdalla; älä stressaa, älä ylirasita itseäsi, tee elämässäsi vain mukavia asioita, rentoudu ja nauti elämästä. Niinpä.

Sjögrenin syndroomakaan ei aiheuta eläkelaitosten ja Kelan mukaan pysyvää työkyvyttömyyttä.

Miksi näitä tässä kertoilen? Kertoilen siksi, että aamukampaa seuratessani joudun vahvasti ottamaan huomioon näiden kahden, fibromyalgian ja Sjögrenin syndrooman vaatimukset, aiheuttamat rajoitteet ja joudun jossain määrin jopa kunnioittamaan niiden oikkuja, vaikka en alle ja alistumaan edes suunnittele jääväni. Ne vain harvoin tuntuvat kyselevän, että sopisiko, jos vähän tuosta raastan tai kärvennän.



Eikä tässä vielä kaikki - mutta kohtuus tässäkin. Palataan toiste muiden ruumiinkoiden äärelle. Ja se kaiken lähtökohta, se kiistaton ja raivostuttavin pääpiru siellä kaiken takana, se on vielä möyhentämättä. Mutta siihen palataan kyllä.



Kiitos tästä päivästä.


" Vapaapäivä elämästä tekisi ihmiselle monesti hyvää."

                                                            Stanislaw Jerzy Lec: Vastakarvaan




tiistai 22. lokakuuta 2013

Luottamusta herättävää

Johonkinhan sitä ihmisen pitää luottaa. Lääkkeisiin liittyvissä asioissa ihminen luottaa asiantuntijoihin. Mutta miksi ihmeessä?

Syön useampaa erilaista lääkettä useampaan erilaiseen vaivaan, joista  kerron myöhemmin, kiusallanikin. Mutta ainoatakaan lääkettä en ole halunnut, en himoinnut ja pitkin hampain ja epäluuloilla höystettynä olen ottanut vastaan ja alkanut syödä. Minun hyväkseni on niiden uskoteltu olevan. Ja ovathan ne, oikeasti ovatkin. Jotain kun itsekin ymmärrän, ainakin sen, että pikku tropilla kurissa pidettäviä tauteja on turha päästää ryöstäytymään ja elämänsä päällepäsmäreiksi. Ja onhan se oman olonkin petraantuminen vähintäänkin varteenotettava seikka.

Aina kun minulle määrätään uutta lääkettä, kysyn kaksi tai kolme, joskus neljäkin kertaa, onhan tämä varmasti ok jo olemassaolevien lääkkeiden kanssa ja etteihän varmasti ole yhteisvaikutuksia tai muuta haittaa.
Ei, ei ole, on minulle vastattu enemmän tai vähemmän varmalla äänellä. Hyvä niin. Turvallisin mielin apteekkiin ja odottamaan tavoiteltua vaikutusta.

Lääkkeistä yhtä olen syönyt reilun vuoden ja muuatta toista toukokuulta lähtien ja asioinut siis apteekissa molempien lääkkeiden tiimoilta useampaan kertaan. Ongelmitta. Niin menin eilenkin. Tällä kertaa ottamaan molempia sorttimenttejä. Ja molemmat siis välttämättömiä.

Apteekki-ihminen toimitti lääkkeet, rahasti ja jäi tuijottamaan minua. Tuijotti hetken ja kysyi sitten, onhan sinulle kerrottu näiden yhteisvaikutukseen liittyvistä riskeitä. Ei ole. Ei. Ei kukaan eikä koskaan, on vain sanottu ettei haitallisia yhteisvaikutuksia ole. Apteekki-ihminen punehtui ja kysyi, josko haluan tulosteen ammattilaisten käyttämän Sfinx-tietokannan antamasta varoituksesta.

Tulosteessa luki, että näillä lääkkeillä on kliinisesti merkittävä interaktio eli siis haitallinen yhteisvaikutus, D-luokan, eli vakavimman asteen riski. Ja riski kohdistui sydämen toimintaan, QT-ajan pidentymiseen ja kääntyvien kärkien takykardiaan. Mutta älkää kysykö, mitä ne tarkoittavat, mutta sitä kuitenkin, että riski sydämen toiminnan vakaviin muutoksiin on olemassa.

Olin pöyristynyt ja olen. Ymmärrätte varmaan, että laatikko on avaamatta. Kävin tänään sydänfilmissä ja lääkäri sanoi sen olevan onneksi kunnossa. Käski nimittäin mennä heti kun näytin tuon paperin. Huomenna istutaan alas lääkärin kanssa ja samaisesta tietokannasta etsitään lääke, jolla ei tiedetä olevan yhteisvaikutuksia.

Olen elossa. Mutta kysymys kuuluu, miksi minulle kirjoitettiin tuota lääkettä ja miksi kukaan ei reseptejä uudistettaessa ole asiaan tarttunut ja miksi kukaan ei ole apteekissa aiemmin reagoinut. Ja miksi? Ja miksi?

Vastausta en tiedä. Enkä ymmärrä.
Mutta pää pystyyn. Yhäkin porskutellaan.


"On helppo elää - vaikeitten hetkien jälkeen."
                                     Elmer Diktonius: Runoni

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Junasukat ja söpöilyä

 Myös nämä junasukat on tehty lankakerien lopuista.
Ohjeen löysin Taito Etelä-Pohjanmaan nettisivuilta.
Sieltä löytyi myös junasukkien koskettava historia.

Eräs äiti oli alkuvuodesta 1940 tyttövauvansa kanssa junassa matkalla sotaa pakoon. Junamatka keskeytyi, kun rata oli poikki pommitusten takia. Junassa vastapäätä istui eläkkeellä oleva käsityönopettaja. Tämän kävi sääliksi ilman villatossuja matkustanut  pieni vauva. Niinpä hän purki omaa valkoista käsinneulottua villatakkiaan ja neuloi vauvalle sukat junan
seisoessa radan korjauksen ajan.

Joitakin samanlaisia olen antanut omille ekstralahjoilleni.
Nämä vauvatöppöset kuuluvat samaan "mitä sieltä  lankakorin pohjalta löytyykään" - sarjaan. Ja ilman täsmäsaajaa nämäkin. Kunhan tein innostuksissani.

Tupsut nyörien päissä ovat kieltämättä hieman hallitsevat, mutta eihän näillä taaperretakaan. Näillä söpöillään vaan.



". . . . . kaikki, minkä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni. . . . . "
                                                      Matt.  25:40

Lankojen tuhooja

 Jonkinlainen geenivirhe on perimässä kun ei osaa istua aivan kädet  laiskana, joten jos ei mitään tähdellistä väkerrä, niin sitten edes vähemmän tähdellistä. Nämä ovat vanhempaa varastoa.
Puput ja nalle ovat lankakerien lopuista neulottuja ja mallit ovat mukaeltuja jostain netin uumenista bongatuista ideoista, tarkemmin en alkuperää pysty nimeämään.




Sukkien värisekoitukset ja ns. ideat ovat oman pään tuotosta ja langat korin pohjalta. Minkäänlaista täsmäkohdetta ei näillekään ole, jos joku joskus tarvitsee. 

Oravakin löytyi. Tai kaksikin. Taidan pärjätä päivän syömättä, tarjoavat ne sen verran mukavaa sirkusta ikkunan takana. 




"On eri pöljee olla onneton nyt, kun sitä kerkijjää olla tulevaesuuvvessae."
                                   - savolainen sanonta -

lauantai 19. lokakuuta 2013

Luminen lauantai

Nyt se minkä teki. Antoi lunta keskelle parasta syksyä. Tai ei tänä syksynä ole oikeaa syksyä ollutkaan. Ensin aurinko mollotti pitkälle lokakuuhun ja sitten lumi tuli ja pilasi hyvän pimeyden. Vaikka näyttää tuo perusnormaali standardi-ihminen riekkuvan ilosta maailman valaistuttua. Näin on varmasti hyvä.

Mutta liian varovaisen ihmisen liikkumisen tuo talven tekele tekee hankalaksi. Heti kun ensimmäinen lumikuuroa enteilevä pilvi  ilmestyy horisonttiin, alan liukastella. Pari kertaa tämänkin aamun kauppareisulla sain tehdä harjoittelemattomia akrobaattisia liikesarjoja säilyttäen kuitenkin sopivan etäisyyden jäiseen tiehen ja luut ehjinä. Vielä kun muutaman päivän pysyisi pystyssä niin voisi huokaista, sittenhän se syksy saapuu takaisin ja häätää lumet ja liukkaudet huitsin hatelikkoon. Varmasti niinkin on hyvä.

Sen se teki, että pani sytyttelemään ulkolyhtyihin kynttilöitä ja sisälle tuikkuja. Ja linnuille piti viedä ruokaa, kun niin kävivät ikkunalaudalla kyselemässä, missä kattaus viipyy. Kävivät sitten kiittämässä. Oravaa varten laitoin yhden pähkinäkorillisen. Vielä pari päivää sitten hääri ja pyöri uutterasti etsien evästä, mutta nyt sitä ei sitten näykään. Harakka tykkää tuosta liki puuta olevasta tarjoilusta. Pitää vissiin viedä lappu että harakoilta ja muilta asiattomilta oleskelu kielletty.

Kuinka helposti sitä ihminen muuttuu toiseksi ihmiseksi. Alkuviikosta oli polla tyhjä ja yliväsy jyräsi päälle, mutta parin päivän saikkuloman ja hyvin nukuttujen öiden jälkeen tunnen olevani kokonaan toinen tyttö. Se jaksavampi, se energisempi ja monin tavoin positiivisempi. Myös nuo päätään nostaneet fibrokivut nuutuivat takaisin aloilleen.

Ja ihan pientä salanäperrystä on suunnitelmissa ja aluillaan. . . .

Aamukampa; 1500


" Kompastelu voep estee kuatumisen."
                       -savolainen sanonta-

torstai 17. lokakuuta 2013

Oireyhtymä, joka sattuu

Yksi mukaani lyöttäytyneistä kehoa ja mieltä raihnauttavista ruumiinkoista on kipu- ja uupumusoireyhtymä, hienosti fibromyalgiaksikin kutsuttu. Koko tauti on mysteeri. Mystistä on sen diagnosoiminenkin. Jos lääkärillä ei ole tietämystä tai kiinnostusta, on hän ymmällä, kun ihmistä sattuu ensin tuonne ja kohta tänne ja sitten jo kolmanteen paikkaan ja väsyttää ja uuvuttaa ja sydän muljuaa ja vatsa protestoi ja mielikin vaeltaa synkissä laaksoissa.

On lääkäreitä, jotka tunnistavat taudin ja tekevät diagnoosin. Kelalle se ei kuitenkaan kelpaa sairausloman syyksi, eikä eläkelaitoksille eläkkeen perusteeksi. On keksittävä jotain muuta lisäksi. Tosin keksimättäkin siihen tulee mukaan masennus.

Itselleni tauti kolahti kohdalle äkisti ja rajusti vuosia sitten. Pelko pahemmasta siivitti muutaman ulosnauretun kerran jälkeenkin kulkemaan sitkeästi lääkärissä ja vihdoin osuin reumalääkärin pakeille, joka hetken puhutettuaan tiesi, mistä on kyse.

Fibromyalgian syytä ei tarkkaan tiedetä. Se tiedetään, että se on liian tunnollisten, liian vastuuntuntoisten ja liian ahkerien ihmisten tauti. Tunnustan. Sekin tiedetään, että pitkällinen stressi ja vastoinkäymiset elämässä altistavat taudin puhkeamiselle. Tunnustan senkin. Menneisyydessä on ollut aikoja, jolloin ainoastaan rakkaat omatekemäni ovat pitäneet kiinni elämässä. Tiukasti pitivätkin. Ja pitävät.

Kipujen kanssa tottuu elämään. Pieniä ei edes aina huomaa, ne ovat osa arkea, mutta varoittamatta yli kaatuvan uupumuksen kanssa on vaikeampaa. Samoin lepoa antamattoman unen tai ylipäätään uniongelmien, jotka tyypillisesti myös kuuluvat fibromyalgian taudinkuvaan.

Täsmähoitoa ei ole. Tiettävästi tutkijat ovat selvittämässä, onko kyse jonkinlaisesta aivojen välittäjäaineongelmasta. Sieltä saattaisi aueta mahdollisuus lääkkeenkin löytymiseen.

Tässä lyhyesti yhden ruumiinkoin anatomia.

"Suuri taito: tehdä askeleensa keveiksi. Kaikesta huolimatta."
                                            V.A.Koskenniemi: Matkasauva

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

maanantai 14. lokakuuta 2013

Alas arkeen

Kylläpä se nihkeästi nytkähti työviikko käyntiin virikkeellisen ja viihteellisen viikonlopun jälkeen. Ensin nuo virike ja viihde selvennykset väärinkäsitysten välttämiseksi. Molemmat koostuivat vierailusta kolmannen omatekemäni ja hänen puolisonsa luona. Rajojahan piti sitten etsiä, sekä fyysisen että henkisen. Fysiikka joutui koville, kun peruspunkero tasamaan tallaaja lyöttäytyi harjumaisemaan kiipeämään 310 porrasta miltei yhtäkyytisesti ja elossa pysyen. Ja muutamaa tuntia aiemmin oli jo sentään vedetty nuoren hurjimuksen perässä kiivasvauhtinen aamulenkki, jonka aikana kyllä keho meinasi nikotella, mutta moottori kesti kuin kestikin. Sisu nähkääs ei antanut pyytää pienempää vaihdetta.

Henkiset rajat paukkuivat uusia lauta- ja seurapelejä opetellessa. Hauskaa se oli  ja miksei olisi, onhan ilo ja kunnia kuulua seurapelisukuun.

Mutta työviikko koitti. Ylhäältä päin luetellut vaatimukset tehokkuudesta löivät vastaan ensi metreillä. Pöydällä odottivat itsetekemäni muistilaput tekemättömistä asioista. Ja niitä riitti. Ja kaulan ympärille kiristyvää vannetta siinä kylkiäisinä. Ja keho kuiskutti kuitenkin, että löysää, löysää hyvä ihminen.

Vakavan pohdinnan paikka ja istuin vastapäätä kuuntelijaa. Tämä kysyi, mitä työ merkitsee. Ja kysyi vielä, miksi on vaikea myöntää, ettei jaksa, tai ei ehkä jaksa, tai varmasti ei jaksa. Kysyi paljon muutakin. Ja oma järkikin sanoo, että mukaan lyöttäytyneet tautipaholaiset vaativat osansa ja niitä kunnioittaen kannattaisi kuulostella, vaikka ei alistuisikaan niiden alle. Näistä paholaisista tuonnempana.

Pohdimme, mikä merkitys on sillä, että lapsuuteni ei sallinut luusereita. Ei kylläkään tuolla termillä, mutta lauseet " Luoja ei laiskoja elätä", "Hiki laiskan syödessä, vilu töitä tehdessä" ja " Laiska töitänsä lukee" olivat hyvin tuttuja niin vanhempieni kuin isoäitinikin puheessa. Tuoltako kumpuaa tarve olla hyvä työntekijä, olla vastuullinen, tehdä parhaansa tai enemmän? Mitä tapahtuisi, jos luovuttaisin? En tiedä. Enkä luovuta. Vielä. Mutta se on varmaa, että pohdinta tuohon suuntaan jatkuu.

Palataan joskus. Kiitos tästä päivästä.

"Alku aina hankalaa, sitten hankaluuksiin tottuu."

Pekka Parkkinen:Simpukka


sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Syyssunnuntai




Mukavaa iltaa ja tervetuloa.
Aamukampa sanana johtaa heti harhaan. Paremmin tunnelmaa kuvaisi katuharja tai rappuluuta. Aamuja on jäljellä vielä sen verran paljon. Mutta jokaisen  aamun auetessa on yksi vähemmän. 

Tarinoissani  tulevat olemaan mukana niin arki ja työ, tekemiset ja aatokset kuin myös matkaseuraksi lupaa kysymättä lyöttäytyneet tautipaholaiset. Väistämättä sivuan minulle tärkeitä ihmisiä ja heidän elämäänsä; osatekijääni, omatekemiäni ja ekstralahjoja seuraavassa sukupolvessa.

Kun laiskanlöysältä ihmiseltä kysytään, mitä hän harrastaa, suusta valuva vastaus on tyyliin " noo mää luen ja lenkkeilen ja teen vähän käsitöitä. . . . ". Mutta minä puolestani sentään. . . . . . luen ja lenkkeilen ja teen vähän käsitöitä ja noh, kirjoittelenhan minä jotain itseni iloksi ja joskus toisten kiusaksikin.

Ja syksy on paras vuodenaika. Aurinkoa en peukuta. En tosin tulipalopakkasiakaan, mutta sade ja tuulen tuiverrus ovat nannaa.

Ja tarkka luku aamukammassa on 1506.

 
"Paljon järkeä me tarvitsemme, mutta myös pisaran hulluutta elääksemme huomiseen ja huomisen yli."
                                                                     Lassi Nummi: Linna vedessä