torstai 28. marraskuuta 2013

Viehtyneenä fibroon

No enpäs sentään. En ole entistä enempää ihastunut salaperäiseen seuralaiseeni, mutta kipujen asetuttua hiljaiseksi lihasjomotukseksi ja ihon poltteluksi, iski taas päälle kiinnostus  tuon kelmin anatomiaa kohtaan. Eilen illalla katselin Akuuttia, jossa käsiteltiin kroonista kipua ja kivun hoitoa. Potilastapauksina olivat Hortonin oireyhtymää sairastava  ja fibromyalgiaa sairastavat naishenkilöt. Hortonin oireyhtymä on kohtauksittain tuleva tai ns. sarjapäänsärky. Kuunnellessani tätä Hortonin riuduttamaa ihmistä  totesin meidän fibroilijoiden tuskat sittenkin lieviksi. Toki yksilöitähän me olemme ja jokaisen kipukokemukset ovat yksilöllisiä, mutta ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, että herra Fibro taitaa sittenkin kohdella uhriaan kovasti hellin käsin verrattuna Hortoniin.

Hortonisti, kuten haastateltava rouva itseään nimitti, kuvasi kivun aikaisia tuntemuksia niin voimakkaiksi, että silloin olisi vaikka valmis tappamaan itsensä tuskan lopettamiseksi. Sellaista kivun määrää on vaikea edes kuvitella.

Ohjelmassa haastatellut lääkärit eivät juurikaan uutta tietoa tuoneet, mutta lohdulliselta tuntuu sekin, että tutkimustyötä tehdään kiivaasti sairauden syyn löytämiseksi. Tuolloinhan myös täsmälääkkeen löytymisestä olisi toivoa.

Sitten aloin metsästää myös fibromyalgiaa käsittelevää kirjallisuutta. Maija Haavistolta löytyy ainakin pari kirjaa, joista toiseen toivon voivani palata tarkemmin tässä blogissa myöhemmin.
Kevyemmältä puolelta löytyy Minä ja herra Fibro, joka on kirjoittajan omakohtainen sairastumistarina. Tuo käsite  herra Fibro lienee päätynyt yleisempään käyttöön juuri tuon kirjan ansiosta.

Mutta näillä tänään. Hellalla porisee ylikypsällä kinkulla ja pekonilla terästetty hernekeitto viemisiksi viikonloppukylään. Katsotaan mihin tie vie.


"Kaikissa meissä on tarpeeksi sisua kestää toisten vastoinkäymiset"
                                  -  Suomennos savolaisesta sanonnasta -

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Seesteinen sunnuntai

AAMUKAMPA ILMOITTAA LUKEMAKSI 1464!
Onnellista tuossa on se, että  mukana ovat kaikki kalenteripäivät. Pakollisia taksvärkkiin ( lue työpaikalle) lähtöjä on siis selkeästi vähemmän. Niiden määrää en kuitenkaan ryhdy laskemaan tai edes arvioimaan, koska viikonloppujen, arkipyhien ja vuosilomien lisäksi mahdolliset muut vapaat ovat kiinni monista tekijöistä, erityisesti ruumiinkoiden kulloisestakin tilasta ja yleisestä jaksamisesta.

Tänään on kuitenkin hyvä päivä. Viikon aikana perjantaita kohti napakoituneet nivelkivut ja tolkuton jaksamattomuus napsahtivat poikki kuin taikaiskusta eilen aamulla.  Hyvin nukutun yön jälkeen ja jo useita viikkoja kestäneestä  naamaa pakottavasta räkätaudista huolimatta kipaisin tänäänkin aamuisen punttijumpan jälkeen ulos  ja otin pienen hien tarpomalla tallaamattomia metsäpolkuja ja metsäistä rautatien sivuhaaraa. Lenkkimaaston valinta johtui siitä, että auratut kävelytiet ovat pahuksen liukkaita ja toisaalta pieni lumivastus tekee vain niin kutaa. Liukkautta pelkään kuin ruttoa. Jotenkin maan vetovoima tuntuu arvaamattomalta ja olen satavarma siitä, että rojahtaessani täydellä massallani maahan, muutama arvokkaista kinttu- tai käsiluistani on taatusti poikki. Ja kun vielä muutama muorin joulupajan pienistä väkerryksistä on pahasti kesken, olisivat ainakin molemmat kädet  tarpeen.

Tuota päässäni jyskävää räkätautia ryhdyin häätämään perjantai-iltana sen verran tymäkällä valkosipulipommilla, ettei luulisi enää kauaa naamaluissani askartelevan. Sipulipommi oli sen verran kookas, että avatessani ulko-ovea sisältä pöllähtää sinertävä katkupilvi. Valitettavasti en voi sitä toistaa enää tälle viikonlopulle, koska sen verran minussakin on jäljellä lähimmäisenrakkautta, että ajattelen huomista työyhteisöäni ja asiakkaitani.

Vaikka olenkin jouluihminen, on terävin joulupuhti vielä hakusalla, tulneekokaan entisenlaisesti. Joulukortit olen useana vuonna teettänyt omista valokuvistani, mutta nyt sekin jäi hetkellisen teknisen häiriön vuoksi ja tilanteen korjaannuttua olin jo ostanut valikoidun nipun kauniita ja silmääni miellyttäviä kortteja, joten pientä alemmuudentunnetta kokien kirjoittelen niitä kohta iltani ratoksi. Aikaistako? Ehei - ajoissa valmiiksi, se on mottoni. Ihailen suunnattomasti noita ahkeria käsiä jotka värkkäävät tuosta noin vain yksilölliset kortit.




Pientä joulutunnelmaa luomaan nostin esille viime jouluisen joulukukan.

Pääarkkitehtinä toimi tuolloin hieman vajaa 5-vuotias mummin prinsessa. Hänellä oli niin monta rakasta muistettavaa, että mummille jäi vain yksi tällainen joulukukka, mutta ilo ei suinkaan ole yhtään vähäarvoisempi.




Katsotaan, mitä tapahtuu huomenna. Arki koittaa ja tiedän että vastassa on kohtuullisen tiukka päivä töissä. Jos viimeviikkoinen päänsärky ja yltiökiivas väsymys rojahtavat päälle heti alkuviikosta, on kyse joko niistä yhä kummittelevista sisäilmaongelmista tai sitten kroppani on niin allergisoitunut työlle, ettei se enää haluaisi kestää sitä päivääkään.

Ja illan hämärtyessä sytytän taas tuikut Kastehelmi-jalokiviini ja tunnelmoin.



torstai 21. marraskuuta 2013

Lapsi






Olen usein miettinyt, mitä tuolle pienelle tytölle sanoisin tänään? Mitä sanoisin rikkomatta viatonta ja huoletonta lapsuutta nukkeleikkeineen?

Kertoisinko, mitä vuosikymmenet tuovat tullessaan? Kertoisinko niistä itkuista ja nauruista, mustista pilvistä ja auringoista, jotka odottavat lapsenkenkien jäädessä pieneksi?

Haluaisin muistaa, miltä tuo tilanne tuntui; hieno kenkälaatikko hienon nuken kehtona, lämmin kesäpäivä, tieto siitä, että isä ja äiti ovat lähellä ja on turvallista.

Haluaisin antaa tuolle pienelle tytölle hellyyttä ja rakkautta koko elämänmittaiselle matkalle, ottaa syliin ja tuudittaa, silittää päätä ja vakuuttaa,  tulet aina selviämään.

Nyt voin vain katsoa kuvaa ja luvata huolehtia hänestä ja  rakastaa häntä aina elämän loppuun asti

Päivän kohokohta



                                            Olisikohan . . . . . .




                                                                    . . . . . tänään jotain ?
                                   

Timantteja. . . .



                                                                                                                             



         Minähän rakastan näitä hämäriä päiviä 
                    ja pimeitä aamuja.

         Silti pienet timantit puun oksilla
                    saavat pysähtymään.

               
 

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Silmäkivet ja muuta kivaa

Muutama päivä on mennyt silmätippapipetti  kädessä kävellessä. Jostain syystä silmät ovat vaatineet jatkuvaa tipottelua. Alkaa tuntua siltä, että Oculac-tipat ovat liian ohutta tavaraa. Seuraavaksi on haettava apteekista hieman jytäkämpää ainetta tai voidemaisempaa. Jos ei vaseliinia vielä sentään. Kurja tunne joka tapauksessa. Ja tämähän on näitä Sjögrenin metkuja.


Jos haluatte päästä samaan tunnelmaan, kuvitelkaa vaikka noita mu-
rustettuina kourallinen molempiin silmiin. Auts!






*  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *

Työkaveri toi työpaikalle  eilisen Keskipohjanmaa-lehden, jossa oli uutinen sisäilmasairastumisesta.  Sama artikkeli oli ilmeisesti muissakin maakuntalehdissä.  Uutinen oli otsikoitu; Työpaikan sairastuttamalta voi mennä lopulta elanto, sisäilmasairastuneen kokemusta epäillään yhä. Juttu oli karua luettavaa.  Yhtään mikään ei siis ole edennyt tällä saralla. Lääkärit pelkäävät, että sisäilmaongelmista kärsivä potilas on vailla jotain etuutta, tai että on menossa oikeudenkäyntiin ja lääkäri pelkää joutuvansa todistajaksi. Artikkelissa työterveyden professori Tuula Putus toteaa, että edelleenkin sisäilmasairailta vaaditaan virheellisesti perusteluja syy-yhteydestä. Putus sanoo vaatimuksen olevan kohtuuton. Ja sitähän se todella on.

Artikkelissa kerrotaan henkilöstä, joka kärsi viisi vuotta kroonisesta nuhasta, nenäverenvuodosta, kurkkukivusta, yskästä, silmä-ärsytyksestä ja päänsärystä. Työpaikalla oireita oli vähätelty ja rivien väleistä oli saatu lukea, että vikaa on, mutta se on nupissa. Jossain vaiheessa asiaa oli kuitenkin alettu tutkia. Mielenkiintoista, miten identtisiä nuo pelkästä sisäilmaongelmasta johtuvat oireet ovat osan Sjögrenin syndrooman oireiden kanssa.

Lehden mukaan viime viikolla sosiaali- ja terveysministeriön alainen ympäristöherkkyysverkosto ehdotti, että ympäristöherkkyys, jonka alle myös sisäilmaongelmista kärsivät kuuluvat, saisi oman diagnoosiluokituksen. Eihän se syntyneitä vaurioita elimistössä ja elämässä paranna, mutta helpottaisi sairauden käsittelyä, tilastointia ja hoitoonohjausta. Kun luin noita esimerkkihenkilön oireita, kylmät väreet laukkasivat selkäpiissä; viimeiset pari viikkoa olen kärsinyt tehostetusti noista kaikista nenäverenvuotoa myöten. Karmeat muistot vilistivät silmissä; aivan kuin kaikki alkaisi taas alusta.

Tänään istuimme koulutuksessa kunnan valtuustosalissa. Tiesin paikan entuudestaan ilmastoltaan sairaaksi, mutta koulutus oli välttämätön uusien järjstelmien tullessa vähitellen käyttöön. Kuului  sarjaan, menet ja osallistut tai itket ja menet ja osallistut. Kahden tunnin istumisen jälkeen toispuoleinen päänsärky alkoi, poski puutui, hermosärky hiipi kolmoishermon alueelle ja epileptisen pesäkkeen kohdassa kekkuloivat kaikki hermosäikeet ilkikurisesti. Sitä sitten kuuntelin loppuajan yrittäen pysytellä tolkuissani. Ja uskomatonta mutta totta, viisiminuuttinen raikkaassa syyssäässä poisti oireet.

*  *  *  *  *  *  *  *  *  *  *

Tänään löytyi postilaatikosta ensimmäinen numero Kuivakukat-lehteä. Se on Suomen Sjögrenin syndrooma-yhdistyksen jäsenlehti. Vaikutti mielenkiintoiselta. Yksi artikkeli näytti alkavan:  Meiltä sjögreniläisiltä löytyy huimaavan mielikuvituksellinen kirjo kaikenlaisia allergioita ja yliherkkyyksiä.  Siitä unilaululukemista.  

"Pitäisi olla tikka, saisi elatuksensa takomalla päätä puuhun".
                                                     Mikko Kilpi: Tanssiinkutsu 

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Rakkaat



                                            Rakkaat . . . . . . .

                                                                                        .  . . . . .   lapseni ovat aurinkoni!

                      Kiitos olemassaolostanne!

Käsikirjoitus uusiksi. . . ja taas

Viikonlopulle oli laadittu hieno käsikirjoitus. Piti tehdä pieni matka, rentoutua ihanien ihmisten seurassa, tehdä sunnuntaikävely uudelle löytölammelle ja tutustua kädentaitomessujen ideoihin ja tarjontaan. Mieli oli levollinen, iloinen, pitkästä aikaa seesteinen ja hyvä ja odottava.

Sitten suunnitelma meni usiksi. Tekniikka petti. Uudetkin kulkupelit näyttävät osaavan oikutella. Jonkinlainen uhmaikä varmaan. Mutta rakkaan ajopelini änkkäpäisyys pakotti jäämään näille sijoilleni.

Siis aivan pieni murhe. Näitä tulee, koneita hajoaa ja ihmisiäkin. Pahastikin. Mitätön harmi siis normimittapuussa. Mutta mitäs minä, minä joka aina sielu sinelmillä, silmät hioten  ja tunnepuoli tuhannen turvoksissa suhtaudun kaikkeen liian, suorastaan tuskastuttavan dramaattisesti, paruin pettymystä silmät päästäni. Ja kieriskelin itsesäälissä. Se on taito, jossa olen diplomimestari. Oikein huippu. Super.

Mutta eikö se jossain vanhassa tarinassakin ollut niin, että kun se tyypperöinen ei mennyt vuoren luokse, niin vuori tuli sen tyypperöisen luokse?

Viikonlopun  käsikirjoitus sai uuden juonen.  Rakas ihana omatekemäni, ikäjärjestyksessä kolmas ihmelapsi pakkasi auton täyteen ruokaa ja siihen vielä ihanan aviomiehensä ja otti suuntia äitimamman luokse. Näin.

Toivat mukanaan kimppaseltaan hankitun muhevan yllätyksen, jonka mahdollista saamista salaa toivoin, mutta toki melkoinen tovi tuonnempana eli ihka uuden läppärin. Jihuu. Pää puhisee uusista asioista ja yksistään jo sekin opetteluttaa, ettei koneen käynnistämistä seuraakaan enää minuutteja kestävä tutuksi tullut runksutus (kaipaankohan sitä vielä joskus)  ja läppärin kannen voi laittaa kiinni ilman että se paukkaa ja ritisee ja uhkaa haljeta tuhannen päreiksi. Upea tunne. Mahtavaa. Kiitos te ihanat rakkaat ipanaiseni perheinenne.

Ja tämä kolmanneksi tekemäni ( tai saamani ) lapsukainen ( tyttölapsista nuorempi) laittoi herkullisen ruuan, kutsui valmiiseen pöytään ja jotenkin tyhjyyttään kaikuva jääkaappi jäi täyteen vielä heidän lähdettyäänkin.  Eli viikonlopusta tuli sittenkin ihana ja rentouttava rakkaitten ihmisten seurassa. Ja sitten ne silmät hikoilivat silkasta onnesta. Olen minä outo otus. Ja niitä messujahan tulee ja menee.

Aamukampa kertoo: 1471






Kiitos tästä päivästä!

perjantai 15. marraskuuta 2013

Taistelu rahasta

Tarina jatkuu vielä tämän kolmannen osan verran.

Työnantajamme ratkaisu oli siis laittaminen sairauslomille, kun emme pystyneet työskentelemään työtiloissa eikä työnantaja kyennyt osoittamaan meille puhtaita työtiloja. Sairauslomat oli siis työnantajan määräys.
Työterveyslääkäri kirjoitti lomat luonnollisesti ammattitautiepäilynä, koska syy-yhteys oireisiin ja todettuihin sisäilmamyrkkyihin oli kiistaton. Ja ammattitautiepäilynä kirjoitettu sairausloma tarkoitti sitä, että saimme ko. ajalta täyden palkan,  koska vakuutusyhtiön kuuluu maksaa palkkaa vastaava määrä työnantajalle.

Sitten kuukausien kuluttua tuli työnantajan vakuutusyhtiöltä iloinen uutinen. Heidän lääkärinsä mukaan minulla ei ole todettu mitään sellaista sairautta, jonka voitaisi osoittaa johtuvan työstä tai työoloista. Oireita he eivät kiistäneet tai kyseenalaistaneet, mutta kyse oli oireista, ei sairaudesta. Vanhentunut ammattitautilaki tunsi tähän sopien vain astman. Astmaan sairastuneet saivatkin korvauksen, me muilla oireilla sairastavat emme. Tästä päätöksestä johtuen palkkajärjestelmässä pitkät sairauslomamme muuttuivat normaaleiksi sairauslomiksi, jotka pituuksistaan johtuen menivät jo osapalkkaisuuden puolelle, joten palkkatoimisto aloitti välittömästi palkan takaisinperinnän.

Kädestä suuhun elävillä asuntovelkaisilla yksinasuvilla se johti melkoiseen taloudelliseen katastrofiin, joiden laskuja vieläkin osa meistä maksaa.

Me palkan takaisinperinnän kohteeksi joutuneet teille kirjelmän kunnan päättäjille. Siinä pyysimme harkitsemaan palkkojemme sailyttämistä ja vetosimme kärsimiimme sairauksiin ja pyysimme myös jonkinlaista kohtuullisuutta asiassa. Päätös oli kielteinen. Perusteluna työntekijöiden tasapuolinen kohtelu. Myrkkyherkut eivät kuitenkaan jakautuneet tasapuolisesti kunnan kaikille työntekijöille eikä terveyden menettäminen.

Tein valituksen vakuutusyhtiön päätöksestä. Turhaan. Samat ympäripyöreät liirumlaarumit ja lopulta toteamus, ettei hakijalla ole mitään sellaista sairautta tai terveydellistä ongelmaa, jonka voitaisiin osoittaa johtuvan työstä tai työoloista, joten valitus hylätään. Niinpä niin. En kovin kauniisti puhunut itsekseni näistä kaikentietävistä ja yliluonnolliset kyvyt omaavista vakuutusyhtiöiden lääkäreistä.

Sairauslomien aikana pääsin kokemaan Kelankin nerokkuuden. Minulta pyydettiin lisäselvityksiä lääkärintodistuksiin. Soitin ja kysyin, että mitä selvityksiä te tarvitsette. Tytteli siellä sanoi, etteivät he voi tietää, ovatko oireeni todella aiheuttaneet työkyvyttömyyttä. Sanoin, että työterveyslääkärihan on todennut minut työkyvyttömäksi ja se seisoo sinä todistuksessa.  - Niin niin, jatkoi tytteli kimistystään, mutta kun meidän lääkärit päättävät, oletko oikeasti ollut työkyvytön vai työkykyinen.
Seuraava repliikkini ei ole painokelpoista tekstiä, joten tyydyn toteamaan, etten kovin korkealle noteeraa Kelankaan älykkyyttä.

Suomessa sisäilmasta sairastuneita ihmisiä on kymmeniä ellei satoja tuhansia.  Homepakolaisten sivuilta löytyy paljon tietoa ja ihmsten kokemuksia. Me olemme heitteille jätetty kansanosa. Mutta minpä taistelen.






Ruusu minulle!




"Immeiset on kun teepussija - ne pittää keettee ennen kun suap tietee mitenkä vahvoo tavaroo ne on".
- savolainen sutkaus -  






Homepäiden kova kohtalo

Ja tarina jatkuu.

Oltuamme muutaman kuukauden ns. remontoiduissa ja esimiesten ja rakennusteknisen osaston mielestä  puhtaissa tiloissa, aloimme sairastua oikein tosissaan.

Kokemiani oireita työpaikalla olivat mm. räjähtäen alkavat nivelkivut ( olkapäissä, polvissa, ranteissa), voimakas puristava päänsärky, voimakas paineen tunne niskassa, huimaus, hetkittäinen tunne epätodellisuudesta ja selkeät ajatuskatkot, keskittymiskyvyttömyys, voimakas aloitekyvyttömyys, sydämen rytmihäiriöt, lihaskrampit ja lihaskivut, suolistokrampit, vilunväristykset, ääretön väsymys ja kaikissa lihaksissa voimakas heikkous. Tuo paineen tunne niskassa teki mm. sen, ettei voinut kumartua, ei pesualtaan päälle kasvoja pestessä, puhumattakaan siitä, että olisi kumartunut pesemään varpaitaan tai rasvaamaan jalkojaan. Jos oli pakko kumartua, niskasta levisi takaraivolle niin voimakas paine ja särky, että pää tuntui räjähtävän.

Oireet olivat niin epätodellisia ja käsittämättömiä, ettei niitä varmasti ollut helppoa ymmärtää. Puhuimmekin muutaman kolleegan kanssa, ettemme oikeastaan voi tuomita epäilijöitä, koska ellemme itse olisi niitä kokeneet, emme todellakaan olisi uskoneet jonkun muun kertomana.

Silloinen työterveyslääkäri ymmärsi oireet ja tunnisti ne sisäilmamyrkyistä johtuviksi. Hän olikin ainut lohtumme. Epäilijöitä oli paljon. Kukaan ei kuitenkaan osannut selittää, miten on mahdollista, että viisi (olimme olleet kauimmin näissä työtiloissa) työhulluutta lukuunottamatta täysin tervettä ihmistä sairastuu samoissa tiloissa ja samoihin aikoihin täysin indenttisin oirein ilman että he edes keskustelevat oireilustaan. Esimiehet epäilivät. Työterveyshuollon hoitajat haukuttiin julkisesti lyttyyn kun he yrittivät puhua henkilöstön puolesta. Heidät leimattiin jopa vainoharhaisiksi  kansankiihottajiksi.

Ylin esimies yritti rauhoittaa omaatuntoaan määräten meistä laboratoriossa otettavat homevasta-ainetutkimukset. Tulokset olivat negatiiviset. Esimies hykerteli käsiään  ja asenne oli, että suotta kitisette, ei ole todettu homevasta-aineita ja piste. Tottakai tulokset olivat negatiiviset. Emme olleet enää aikoihin olleet homeen armoilla eikä home sairauksiamme aiheuttanut, vaan erilaiset rakentamisessa tehdyt virheet, erilaiset kemialliset yhdisteet ja myrkyt, niiden entisten hometoksiinien lisäksi. Ja sitäpaitsi, verestä otettavat hometutkimukset oli jo aikaa sitten todettu merkityksettömiksi, eikä niiden ottamista enää edes suositeltu, koska ne eivät antaneet mitään oikeaa tietoa.

Olimme työkyvyttömiä ja jouduimme pitkille sairauslomille. Se oli työnantajan ainoa ratkaisu. Siitä, miten jaksoimme tuhoutuneen terveytemme kanssa, ei kukaan ollut kiinnostunut.

Työpaikoilta otettiin taas näytteitä. Muutamien pistokokeiden tulokset työtilojen osalta olivat joko erittäin solumyrkyllinen tai solumyrkyllinen.

Sairauslomien aikana pari ensimmäistä viikkoa meni myrkytystilasta toipuessa. Sitten voimat alkoivat vähitellen palautua, oireet hävitä ja elämä tuntui vähitellen voittavan.

Jossain tässä matkan varrella olin saanut fibromyalgia-diagnoosin ja kroonisen verenkuvamuutoksen ( hyytymisjärjestelmän ongelma). Verenkuvamuutos  jäi pysyvästi idiopaattiseksi eli ns. sisäsyntyiseksi eli elimistöstä ei löytynyt muutosta selittävää. Sisäilmamyrkkyjen osuuden kaikki lääkärit kiistivät systemaattisesti. Suomessa lääkärit on aivopesty tekemään niin. Toisaalta ymmärrettävästi, koska tutkimustuloksia ei ole juurikaan käytettävissä, tai kukaan ei uskalla ryhtyä tutkimaan, koska todellisuuden paljastuminen olisi melkoinen katastrofi julkisten rakennusten omistajille ja kuntien ja kaupunkien vakuutusyhtiöille. Krooninen  verenhyytymisongelma tekee sen, ettei minun kannata joutua onnettomuuteen, ei suuriin leikkauksiin eikä edes pienempiin, koska veri ei matalasta trombosyyttien määrästä ( keskim. 40, normaalin alaraja 150) johtuen hyydy.

Olimme taas evakossa parakeissa. Edestakaisen liikenteen, paperitavaroiden kuljettelemisen yms. seurauksena myös parakkien sisäilma alkoi muuttua sairaaksi. ja me sairastimme mukana. Puristava päänsärky oli päivittäinen seuralainen. Aina se iltapäivästä kiertyi voimakkaammaksi säryksi vasemmalle ohimolle. Kaikkien aiemmin edellä lueteltujen neurologisten oireiden lisäksi aloin kärsiä hajuharhoista eli haistoin savua aiheettomasti, toisaalta en tuntenut esim. ruuan tuoksua. Tuo oire johti lääkärin oikeille jäljille, pääsin neurologisiin tutkimuksiin ja aivofilmissä todettiin vasemmalla ohimolohkossa oleva epileptinen pesäke. Sain diagnoosin paikallisalkuinen epilepsia.
Kysyin neurologilta mahdollisesta yhteydestä myrkkyaltistuksiin. Pyöriteltyään aikansa sanoja totesi, ettei sitä voi varmaksi sanoa. Minä voin!

Kolme meistä pahiten sairastuneista sanoutui irti. He jatkavat muualla elämäänsä ja kärsivät lopun ikäänsä laillani esim. siitä, ettei suurissa tavarataloissa, vaatekaupoissa, huoltoasemilla tms. voi viipyä kauaa tai aina ei edes uskalla niihin  mennä, koska pöly, erilaiset hajut yms. tekevät niin huonon olon, että pakeneminen on ainoa vaihtoehto. Joskus jo mennessään johonkin tilaan, tietää, ettei sinne ole asiaa. Sosiaalinen elämä rajoittuu aikalailla. Ja tätä kannamme mukanamme lopun ikäämme.

Jos olemme katkeria, onko se aiheetonta. Olemme uhranneet elämämme ja terveytemme työnantajalle, eikä siitä saa kuin haukut kaupanpäällisiksi. Eikö toisen terveyden riistäjälle kuuluisi jonkinlainen rangaistus?

Sitten sain diagnoosin Sjögrenin syndrooma, autoimmuunisairaus. Onko yhteyttä sisäilmamyrkkyihin? Lääkärit pudistelevat päitään tai hymyilevat vinosti.

Liian monta sairautta perusterveelle ihmiselle, liian monta sairautta, joiden syy- ja syntyluettelossa on yhtenä mahdollisena aiheuttajan sisäilmamyrkyt. Ehkä vain sittenkin kuvittelen.

Taloudelliseen taisteluun palaan vielä.

Takavuosiin

Mennäänpäs  reilu vuosikymmen taaksepäin. Silloin työpaikallamme alkoivat ensimmäiset ihmiset oireilla hengitystieoirein ja he haistoivat selvästi homeen hajua. Tuolloin kunnan rakennuspuoli kävi poraamassa muutaman reiän seinään ja totesivat, ettei hometta ole. Tutkimus oli siis viimeisen päälle täydellinen.

Muutamia vuosia myöhemmin nämä ensimmäisenä oireilleet ihmiset olivat sairastuneet astmaan ja vaihtaneet vähin ääni paikkakuntaa.  Muutama muukin työntekijä alkoi epäillä työpaikan ilman puhtautta, koska sai silmä-, limakalvo- ym. oireita, joita ei vapailla ja lomalla ollut. Minä aloin väsyä epätavallisen paljon. Nivelet alkoivat kipuilla ja ruoskin itseäni epäterveestä elämästä ja vanhenemisesta. Muutamat muutkin kipuilivat samoin. Asiasta keskusteltiin vähän hys-hys-tyyliin eikä kukaan rohjennut ääneen sanoa. Jos joku sanoi, sai kunnan rakennusmestarilta paskaiset naurut ja ohjeen siivota kotinsa, heittää haisevat rehunsa pois kotoa ja töistä, parisuhteen laatua kyseenalaistettiin, makuukamarin aktiviteetteja epäiltiin tai puolison kyvykkyyttä,  ikään viittaavia herjoja heiteltiin, työmotivaatio kyseenalaistettiin, jopa mielenterveyden epäiltiin horjuneen jne. Tätä jatkui sittenkin kun yhä useammat alkoivat oireilla ja asiasta puhuttiin jo ääneen.

Myös minä voin huonosti. Sain käsiini sairauskertomukseni ja jo 2006-2007 olen hakeutunut lääkärin vastaanotolle nivelkipujen, järjettömän väsymyksen, uupumuksen ja uniongelmien vuoksi. Vasta niitä luettuani ymmärsin, että aloin itsekin oireilla jo tuolloin homeille ja niiden aiheuttamille toksiineille. Tässä vaiheessa tulee varmasti mieleen, että nuohan voivat tulla mistä tahansa tai todellakin epäterveestä elämästä tms. Siinä on vain yksi mutta; moni muu sairasteli samoin, elämäntavoistaan ja iästään riippumatta. Ja nuo samanlaiset oireet kiusasivat paljon moninkertaisimpina sittenkin kun homeongelmat tunnustettiin ja niiden haitoista oli tutkimustietoa ( ei tosin Suomesta) saatavissa.

Monien taisteluiden jälkeen työpaikkaamme alettiin tutkia tarkemmin. Tulokset kertoivat selvästi, että rakenteissa oli laajasti hometta, homevaurioita ja homeesta johtuvia erilaisia toksiineja, jotka sairastuttivat ihmisiä. Oireita olivat huimaus, järjetön väsymys, ihon ja silmien kuivuminen, krooninen yskä, nivelkivut, mustelmat  yms. Tutkija Tuula Putuksen meille antamassa palautteessa tutkimustulosten tultua julki, hän kertoi näiden myrkyllisten aineiden vaikutuksesta ihmisen terveyteen mm: ne aiheuttavat autoimmuunisairauksia, ne vaikuttavat veren hyytymisjärjestelmään, ihminen voi oireilla kuumeella, rytmihäiriöillä, nivelkivuilla, väsymyksellä, keskittymis- ja muistihäiriöillä, lisäksi ne voivat aiheuttaa  kurkkukipua, tukkoisuutta, poskiontelotulehduksia, äänen käheyttä, keuhkoputkentulehduksia. Eikä tässä läheskään kaikki loputtomasta litaniasta. Henkilökunnalle oli tehty oirekysely, jonka perusteella todettiin mm. että VAIN 12 %:lla oli ollut rytmihäiriöitä, joten ei huolta!!!

Osa rakennuksesta laitettiin käyttökieltoon ja evakkomatkan ensimmäinen osa alkoi kierroksella muissa kunnan rakennuksissa ja lopulta parakeissa.

Korjausremonttia saimme seurata/jouduimme seuraamaan läheltä ja jopa naisina ymmärsimme heti, että ongelmat eivät tule loppumaan. Eivätkä ne loppuneetkaan.

Remontin urakoineella firmalla enempää kuin remonttimiehilläkään ei ollut vähäisintäkään käsitystä siitä, mitä kosteusvauriokorjaaminen tarkoittaa. Valvonta laiminlyötiin, työ tehtiin huolimattomasti, ammattitaidottomasti ja joiltain osin selkeästi väärin. Nämä eivät ole mielipiteitäni, vaan myöhemmin ammattihenkilöiden toteamaa faktaa.

Parakkien vuokrat olivat korkeat, joten kunnalla oli kiire saada työntekijät takaisin varsinaiseen rakennukseen, joten muutto tehtiin keskelle remonttia, keskelle pölyä ja  keskelle rakennustarvikkeita. Me terveyttä tuhoavia asioita paossa olleet ja voimakkaasti herkistyneet ihmiset jouduimme  suoraan suden suuhun.

Lisää tietoa homeongelmista ja homeongelmaisista löytyy mm. täältä.

Kirjallisuutta: Tuula Putus: Home ja terveys - kosteusvauriohomeiden ja hiivojen terveyshaitat, Kustantaja Suomen ympäristö- ja terveysalan kustannus oy ( 2013)


Lisätietoa myös täältä.


tiistai 12. marraskuuta 2013

Reippahasti käypi askeleet. . . .

Siinä tutussa joululaulussa nimittäin. Muutoin ei auta kehua.

Olen käynyt kiivasta vuoropuhelua peilikuvani kanssa eikä kumpikaan tunnu antavan periksi. Kun yritän koota tapahtumien rippeistä jonkinlaista kokonaisuutta. Ei vaan synny. Edesmennyt isoäitini bruukasi sanoa, että syitä on niin sysissä kuin sepissäkin. Ja nyt niitä varmasti on.

Kun se vain sattuu niin saamaristi.
Yksi syy on se, että olen toivoton herkkuperse ja syönyt liikaa kaikenlaista hyvää. Tai ylipäätään kaikenlaista. Noudattanut siis kirjaimellisesti hotkinsin dieettiä. Eikä keho ymmärrä sokerin, rasvan ja valkoisen viljan tyrmäävää koktailia. Sitäpaitsi, ei se ymmärrä viljoja yleensäkään, vaikka ei keliakiaa vielä ansiokkaassa diagnoosilistassa olekaan. Tuleehan se, älkää olko yhtään huolissanne. Se kun kuuluu Sjögrenin kylkiäisiin yhtä tiiviisti kuin laktoosi-intoleranssikin.

Keho ei siis tykkää myöskään ruisleivästä. Lukuisia kertoja sen olen jo todeksi elänyt, että nivelkivut intoutuvat täyteen kiimaansa jos ja kun olen herkutellut rukiisella leivällä. Vaan kun sitä ei muista. Tai ei usko. Tai jotain muuta - ihan mitä vaan. Kun pitäisi varata aamupalaksi rahkoja ja raejuustoa ja marjoja ja hedelmiä, vaan ei, mitä tämä mussuttaa kahvinsa kanssa, no sitä terveysterroristien suosimaa ruisleipää. Ja diipadaapa.

Toinen syy on lääke. Sen yhteishaittavaikutushässäkän jälkeen lääkäri kirjoitti toista lähes samanmoista, mutta ei niin yhteisvaikutteista. Säilytin sitä apteekissa. Ja siellä sen paikka olisi ollutkin. Sitten muuan terapeutti yllytti, että kyllä minun se kannattaisi aloittaa, kun tunteet seilaavat ihon pinnalla ja muutenkin siipi maassa mouruaa ilman järkisyytä. Että masennus hiipii yliotteelle ja sitä rataa. Ja minä menin apteekkiin ja otin. Ensimmäisenä iltana uni tuli että humpsis. Seuraava aamu tuli, mutta uni ei mennyt. Silmät turvoksissa ja tajunnan rajamailla häilyen laahustin töihin. Kukaan ei tullut kysymään, missä mömmöissä täällä hiiviskelet.

Sitten tulin kotiin ja nukuin 4 tuntia. Heräsin vain siirtyäkseni sänkyyn. Tietysti otin siinä välissä taas sen lääkkeen, kuten illankähmässä pitikin. Nukuin kuin laho tukki ja aamulla olin entistä töhnäisempi ja nivelkivut riemuitsivat jo aamun varhaisina tunteina. Koko päivä töissä yhtä hirvittävää taistelua kipuja ja unta vastaan.  Koko keho tuntui menneen tilttiin, mikään ei liikkunut minnekään päin ja aloin turvota kuin pullataikina.

Kotiin tultua kaivoin lääkepaketin infolakanan esiin ja kappas, siellä sanottiin, että yleisiä haittavaikutuksia ovat mm. liiallinen väsymys, uneliaisuus, horros, heheeeee, turvotukset, nivelsäryt ja painon nousu. Jippiiiii! Kiitti, tämä riittikin. Lääkekaappini rikastui yhdellä uudella "älä ikinä enää ota" lääkkeellä. Siis eihän oikeasti kenellekään tule lääkkeen haittavaikutukset noin nopeasti. Paitsi minulle.

Jos en olisi sivistynyt ihminen, sanoisin voi helvetti, mutta kun olen, en sitä voi helvettiä sitten sano. Ja tuosta idioottimaisesta kokeilusta lähtien ei sitten keho ole ollutkaan ennallaan. Eihän se puntarin värähdys viiden lisäkilon kohdalle kuukauden sisällä aivan tuon lääkkeen syytä ole, mutta minkä sitten. Minkä sitten? Ei kukaan liho kuukaudessa oikeasti viittä kiloa. Ei kukaan.

Toissapäivänä herätin  lomalla olleen kuntopyörän talviunestaan ja polkaisin surkeat viisi kilometriä. Ei kilo ja kilometri periaatteella, vaan siksi, että aiemmin normiaamuveto oli 10 - 15 kilometria, niin varovasti ajattelin palata ruotuun. Ja otin myös käsipainot ja viritin hyvän käytäntöni eli aamujumpan. Siinä ne menevät treenin aiheuttamat lihaskivut samassa muiden kipujen kanssa. Eikä tunnu missään.

Että näillä tosiasioilla tässä tänään eletään.
Huomenna on toki jo paaaaaaaaaljon paremmin. Tai ainakin vähän.

Ja aamukamman lukema on 1476.


"Maailmassa monta, on ihmeellistä asiaa. . . . ."
                                Marjatta Pokela - Pirkko Koskimies

lauantai 9. marraskuuta 2013

Oi marraskuu!



                                      Oi ihana marraskuu!


                                    

                         Olet niin levollinen, raukea, pysähtynyt. 

Olet vain, yrittämättä olla enempää kuin olet. Hämärään ja sumuun kietoutuneena.

                                  Opeta minuakin!
 

Hävetys ja kadetus

Harvoin se on niin kovasti hävettänyt kuin tänään. Uskoin jo pahimman kipunotkahduksen menneen ohi, mutta eikös vain sängystä vääntäytyminen tänäkin aamuna ottanut voimille. Takamuksen lihat, reidet ja polvet anelivat armoa ja raiskasivat valoisaa mieltä mustelmille, kun en antanut periksi, vaan kinkkasin ja klenkkasin vessaan ja sieltä keittiöön.

Onneksi kahvipaketti oli vamiiksi avoinna, muuten olisi käynyt siivottomasti. Olisin kuitenkin tarttunut liian järeään aseeseen taistellakseni kahvipöönat esille ja sitten niitä olisi ollut ainakin kaikkialla muualla kuin mihin ne olivat menossa.

Kahvin jälkeen suuntasin kauppaan, autolla tietysti, koska vajaan kilometrin matka, joka normaalisti olisi vain pikkuinen hilpaisu, tuntui tänä aamuna siltä vuorikiipeilyn jyrkimmältä kohdalta. Ja siellä kaupassa se hävetys tuli. Ja se pieni kadetuskin. Ensin autosta ulos vingertäminen oli jo työlästä. Joku sen näki ja sekös pisti vihaksi. Että joku näkee minut vaivaisena vaappuvana naisenraakkina julkisella paikalla. Kärryyn nojaten rahnustin kauppapuodin läpi ja yritin muistini kätköistä kaivaa niitä asioita, joita olin lähtenyt jalansyten hakemaan.

Ja se kadetus tuli sitten siitä, kun kuulin sivukorvalla selkeästi itseäni iäkkäämpien ja tietoihini perustuen todellakin monisairaiden ihmisten suunnittelevan yhteistä patikkaretkeä ja ostosmatkaa lähikylän tuhlausparatiisiin ja sitten vielä joku mieli eläkeläisten tantsuihinkin. No sinne en kadehtinut. Ja kun minulla paukutti päällimmäisenä mielessä päästä pian kotiin ja omaan sänkyyn ja vällyjen alle kuuntelemaan kuolenko. Enkä siltikään tunnustaudu pessimistiksi enkä vakivalittajaksi enkä kipujani nautiskellen kuuntelevaksi. Mieluiten viuhtoisin menemään metsäpolulla ja takoisin sauvoja tainnoksiin mäkikumpareeseen ja nauttisin selkää pitkin valuvasta hikinorosta. Mutta ei tänään, tänään se ei onnistu. Ja käyn pyytämässä anteeksi kävelysauvoilta ja lupaan niille parempia huomisia kunhan vain jaksavat kiltisti odottaa.

Ja sitten nousin ja paistoin kinuskikakkusia ja sytytän kynttilät ulkolyhtyihin ja tuikut ikkunoihin toivottamaan tervetulleeksi rakkaan kuopukseni, joka tulee viikonlopuksi, vaihtamaan äidin autoon talvirenkaat, kertoilemaan kuulumisia ja "pitämään huolta".


"Uuteen päivään voi kulkea vain yön pimeyden kautta".
                        - Muistista mukaeltu jonkun suurajattelijan mietteistä -

torstai 7. marraskuuta 2013

Pudotus

Kahden ylimääräisen, erilaisella ja miellyttävällä tavalla puuhakkaan vapaapäivän jälkeen paluu työpaikalle pudotti todellisuuteen rukkaskäsin. Ohimolle hiipivä jyskytys ja takaraivolle kiertyvä puristava päänsärky muistuttivat jo aamupäivästä, että rakentamisen, remontoimisen ja eritasoisen johtoportaan kuvitelma puhtaasta ja ongelmattomaksi korjatusta sisäilmasta on edelleen heidän ikioma harhainen päiväunensa.

Tuttu kuiva yskänrouskutus palasi jo aamun ensimmäisten tuntien jälkeen, ääni käheytyi ja ikkunaa oli sateen ja tuulen uhallakin pidettävä puoliavoimena. Paikallisalkuisessa epilepsiassa, Sjögrenin syndroomassa, fibromyalgiassa ja kroonistuneessa verenkuvamuutoksessa olisi jo riittävästi bonusta pitkästä työurasta. Hengitystieoireita en vielä aiemmin ole saanutkaan, joten astamahan se vielä ehtii tässä aamukamman piikkejä laskeskellessa kehittyä. Olisihan siinä se hyvä puoli, että edes sen vanha ja ajastaan jäljessä oleva ammattitautilaki hyväksyisi työpaikalta ja työolosuhteista johtuvaksi.

Sähköposti pursusi punaisena viestejä uusista kehittämishankkeista,  pakollisista verkkokursseista, uusista ohjelmista, kokonaisen järjestelmän uudistumisesta ja siihen liittyvistä koulutuksista ja peräkaneettina ohjeita netin käytöstä työaikana. Ja minä katselin haikeana hitaasti pienenevää aamukamman lukemaa, joka tänään on 1481. Ja samalla taas mietin, mitä sitä isona alkaisi tehdä.

Iltapäivällä istuimme esimiehen kekseliäästi järjestämää tiimipalaveria "rentouttavissa" olosuhteissa, eli leirikeskuksen saunatuvalla takkavalkean savutellessa suoraan pirttiin ja homeisten rakenteiden  ja yhtä homeisten polttopuiden levittäessä herkkujaan hengitysilmaan. Vielä kun istuimina olivat puiset ja erittäin epämukavat ja kapeat penkit, ei palaverin sisällöllä ollut mitään merkitystä, koska kaikki vielä käytettävissä oleva energia meni taisteluun  pahoinvointia, silmien kirvelyä ja lihaskipuja vastaan. Levotonta liikehdintääni  penkillä mulkoiltiin jo muutamalta taholta ja ilmeisen suoraviivaisesti tulkittiin epäsosiaalisen ihmisen epäsosiaaliseksi käyttäytymiseksi. Sisälläni polttelevia oireita ja niveliä ja lihaksia raastavaa kipua ei ulkopuolelta havaitse, eivätkä läheskään kaikki kykene ymmärtämään näitä sairauksia, joten saan helposti luuserin, mukakipujensa taakse piiloutuvan ja työtävieroksuvan vanhenevan laiskan vetelyksen maineen. Eihän pönäkässä kunnossa oleva punaposkinen vastarannankiiski voi olla muuta kuin perushankalaksi heittäytyvä ja huomiota kerjäävä  työhaluton säälittävä vanhenemistaan oireileva noita-akka. Helvetti. Niin, se palaverin aihe kuulosti olevan oman työn arviointi, kehittämistarpeiden kirjaaminen ja toteutuksen suunnittelu. Ja järvellä parveilevat joutsenet näyttivät suunnittelevan muuttomatkaa.

Palaan tarkemmin terveyteni tuhonneeseen, kroonisten sairauksien osa- tai pääsyyllisenä pitämääni työpaikan kosteusongelmaan ja sen lieveilmiöihin, jahka saan ajatukseni kokoon kyetäkseni kertomaan ja kuvaamaan koko katastrofin selkeästi, ymmärrettävästi ja kyllin tiivistetysti. Tänään se ei onnistu, ehkä toisena päivänä tai joskus.

Ja kotiin palattuani tajusin, että päästin rakkaat vieraani kotimatkalle ja joudun itse laatimaan päivälliseni. Nuo ihanat ihmiset kun mielellään valtaavat saavuttuaan  keittiöni ja minulle jää  valmiiseen pöytään saapumisen vaiva. Jos unohdin kylliksi kiittää, niin tulkoon tässä vielä kaiken varalta. Kiitos.


Tänään ehkä ymmärrän enemmän kuin eilen, että tämä on minun elämäni, se yksi ja ainoa!


tiistai 5. marraskuuta 2013

Huisketta ja hulinaa

Välillä myös touhua ja tohinaa. Ruisleivällä ja puurolla, tyttöjugurtilla ja banaanilla tankatut duracell-mussukat pitävät vauhtia yllä, eikä mummikaan ehdi paikallaan maatua, äidistä ja isistä  puhumattakaan. Eläväistä energiaa riittää, vaikka kuumepeikko vähän kummittelee ja yskä panee pikkukeuhkot rouskuttamaan, mutta hyvin vähäistä on vauhdin hidastuminen.

Ja välillä pysähdyn ihmettelemään, miten maailmassa voi olla jotain noin rakasta ja hellyttävää ja jotain sellaista, jota on ikävä heti kun mieleen kierähtää ajatus siitä, että pian he aloittavat kotimatkan.

 Mummi sai ilon ja kunnian tehdä syntymäpäiväkakun toiselle näistä pienistä rakkaista.  Juhlat vietettiin hieman etuaikaisesti, mutta ei yhtään vähäarvoisesti. Kakku oli päältä soma ja sisältä maistuvainen, eikä makeannälkä päässyt ihan heti tämän jälkeen yllättämään. Ja kaikki meni, yhtä Setärakkaalle pakastimeen jemmattua maistiaispalaa lukuunottamatta.

Kakku on laadittu kermaa ja sokeria säästämättä ja suklaan määrästä tinkimättä. Sisällä koostumukseltaan persoonallista ja rakenteeltaan haasteellista mansikkamoussea :)

Koristeluidea löytyi edesmenneen äitini  reseptiravastosta löytyneesta kaupan mainoslehtisestä viime vuosituhannelta. Nuo vihreät härpäkkeet on tehty sokerimassasta, koska täällä metsässä ei marketin
tiskissä ollut tuoretta sitruunamelissaa.



Ja koska energiaa riitti kovasti paljon,  pääsin toteuttamaan haavetta piparien leipomisesta saadessani puuhakkaan pikkuleipurin avukseni. Vikkelät kädet kävivät ajatusta nopeammin ja taikinalevylle ilmestyi ainakin viisi muotin jälkeä samassa ajassa, missä mummi sai tehdyksi yhden. Hopsansaa, sellaista menoa.





 Ja mitä joulupiparit olisivat ilman koristelua - no eivät yhtään mitään. Ja niitä tulikin aika paljon. Voi olla, että niitä tipahtelee huomisella kotimatkalla ylläreinä pylläreinä viemisinä vaikka minne, ei voi tietää. Piparithan on tehty - kuinkas muuten, paitsi rakkaudella, myös huolella ja tarkoin noudattaen kaikkien rakkaiden ihmisten rajoitteita ainesten suhteen, joten kukaan, ei yhtään kukaan jää ilman.

Ja sitä paitsi - ne ovat yksilöllisiä, kauniita ja voin sen verran paljastaa ylläripylläreiden saajille, myös njamnjam-maistuvaisia.





Saamastani tuliaispaketista löytyi täydennystä vielä aluillaan olevaan  kastehelmi-kynttilälyhtykokoelmaani. Ne vaan ovat niiii-iin kauniita. Niin kauniita. Niitä katsellessa ja liekkien taikoman valokirjon leikkimistä seuratessa ajatukset liitävät aina rakkaiden ihmisten luokse - kaikkien rakkaiden.




Siis mikä Sjögren ja mikä Fibro? Ja mitkä kivut ja mitkä kolotukset?
Ja aamukampa näyttää  1483.


"Eikä maailmassa ole mitään voimakkaampaa kuin hellyys".
                                                             Han Suyin: Päivien kimallus

lauantai 2. marraskuuta 2013

Odotus

Olipas tehokasta tuo D-vitamiini. Jo muutaman pillerin jälkeen aiheutti energiaryöpsäyksen ja laittoi keittiöhääräntään. No toki siihen on toinenkin ja paljon suurempi syy. Odottelen vanhinta omatekemääni perheineen muutaman päivän vierailulle. Perhe käsittää paitsi rakkaan esikoispoikani, myös yhtä rakkaan miniäni ja kaksi suloista pikkuihmistä.

Lämpimät ajatukset ja malttamaton odotus laittoivat laatimaan omin käsin pientä vatsantäytettä. Kaikkeahan saisi toki kaupastakin, mutta onhan se muutatoista, kun on omin pikku kabanossisormin ne vääntänyt.

 Edesmennyt isoäitini johdatteli karjalanpiirakoiden tekemiseen jo ollessani pieni palleroinen. Eiväthän ne  vuosikymmenien harjoittelun jälkeenkään ole mummin tekemien veroisia, mutta kohtuullisen hyviä jäljitelmiä kuitenkin.
Eikä se kuorikakkara vieläkään itsekseen pyöri siinä pöydällä, kuten se pyöriskeli mummin pulikan alla. Eikä takamukseni liekkase yhtä rytmikkäästi kakkaroiden ajelun tahtiin kuin mummilla, mutta yritystä, sitä on.

Eikä piirakoita voi syödä muuten kuin oikeasta voista tehdyn munavoin kanssa.

Ei niitä kovin paljoa tullut. Kun on kuunneltava itseäänkin. Muinoin nuorena ja terveenä ei sataa vähempää piirakkaa kehdannut edes alkaa tehdä. Nyt on tyytyminen muutamaan kymmeneen. Silti se  Sjögrenin jätkä haravoi koko ajan silmämunia ja Fibron kutale nipisteli persauksen lihoja, mutta minä juttelin niille mukavia enkä ollut tietääksenikään, että ne siinä ruppia runnoivat. Ikkuna oli auki, mutta eivät näyttäneet naapurit vielä ainakaan huolestuvan toimenpiteiksi asti tuosta minun hetkittäin kipakaksikin äityneestä monologistani.

Ja sämpylöitäkin tein siinä ohimennen, joten eiköhän näillä ainakin pienen nälän siirrä tovia tuonnemmaksi. Varsinkin kun muutakin einettä siinä muassaan meinasin tarjota.

Hieman huonohkosti nukuttu yö verotti  jaksamisen puuskaa. Siksipä tosiaan itseäni siinä kuulostelin, jotta muistaisin muistaa voimavarani ja muistaisin muistaa jarruttaa ajoissa.

Se tuo kolmas huomioni kärttäjä, työnantajan lahjoittaman homemyrkkyaltistuksen aikaansaama paikallislähtöinen epilepsia kun alkaa kolkutella hyvin helposti otsaluuta, jos vain päästää kierrokset liian suuriksi.

 Ja makeannälkään jotain pientä äkkimakeaa.


Valkoisella suklaalla kuorrutetut donitsit ovat perusmunkkeja, mutta ensimmäisen kerran vaihdoin sokerissa kierittelyn kuorruttamiseen. Inspiraation sain RouvaR:n leipomuksista.

Kinuskilärpäkkeet on jonkinlainen oma viritys, mutta idean tähän vakoilin Kinuskikissalta , jonka ohje löytyi Pirkan ruokasivuilta.
Saattaahan olla, etteivät saavutukseni täysin identtisiä esikuviensa kanssa ole, mutta parhaani yritin.

Nyt sitten vain odotan. Enkeleitä sinne maantielle vielä huokaan ja valmistaudun menemään ovelle vastaan. Kuten aina.



"En ole imuroinut tänään. Pelkään etten kuulisi puhelinsoittoasi".
                                                Jouko Rajala: Halutaan ostaa onnea

perjantai 1. marraskuuta 2013

Pyhäinpäivä



                           Rauhallista Pyhäinpäivää!!







     "Maailma on pieni, minä huomautin, ainakin kun se ahdetaan hautausmaalle."
                                                            - Kurt Vonnegut: Kissan kehto -