tiistai 31. joulukuuta 2013

Nesteruokittu nivel

Eiliseen asti sinnittelin ja sitten petti hermo.
Laittauduin ystävällisen ja ymmärtäväisen poikalääkärin luokse ja sanoin, että pistäisitkö jotain arsenikkia tai syanidia lonkkaan, että olisi edes hetken hiljaa.

Ei laittanut syanidia eikä arsenikkia. Tovin tuumailtuaan ja uusimmista Duodecimin hoitolinjauksista luennoituaan suostui kuitenkin saatesanoin että kokeillaan, eihän siitä vahinkoakaan tule.

Ja hän kokeili. Iso lätäkkö puudutusainetta ja pienempi lätäkkö kortisonia suoraan nivelpussiin eli bursiitti-diagnoosia hakien. Ja tottamooses, mikä pläjäys. Kipua ei tuntunut koko sessiossa,  tuntemusta vain sen verran, että tiesin liemiruuan menevän juuri siihen herkimpään kohtaan.

Puudute teki sen, että eilen saatoin kävellä normaalisti kotimatkan. Yöllä piehtaroidutti kyllä, puudutteen paras terä hävisi ja se kortisonin rontti haki uomiaan saaden kinttuluun särkemään oikein kunnolla. Mutta näin se yleensä käy. Tiesin, enkä siksi hyppinyt seinille. Mutta tänään - ai autuutta, lonkan kivusta on jäljellä haalea muisto.

Katsoin peiliin ja näytin kieltä herroille Fibro ja Sjögren. Ähäkutti. Hetkeksi on pahin sisu pojilta turrutettu. Ja tiedän toki, ettei apu kovin pitkäaikainen ole, parhaimmillaan kuitenkin kuukausia, joskus jopa vuosia. Minä ostan tuon vuosia-vaihtoehdon!

On totta, että Oxiklorin vaatisi kumppanikseen sen pienen kortisoniannoksen tablettinakin, mutta kun sitten kuvaan astuu uusi riesa, yläviistoon pyrkivät verensokerit. Ja tässä kohdassa valitsen ehdottomasti ja epäröimättä sen pienen nivelriesan. Diabetesta en kaipaa. Sattuneesta syystä - enkä muutenkaan!

Kun nyt näyttää siltä, että vuosi vaihtuu ilman jatkuvaa kipua, toivotan kaikille  kanssamatkustajille ja täällä vierailleille ja vieraileville riemukasta, mutta turvallista vuodenvaihdetta!


                               *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *

Mutta, monessa muussa suhteessa tuntuu kuin olisin  maalannut itseni nurkkaan! Ja ilman omaa syytäni!


perjantai 27. joulukuuta 2013

Muistoihin siirtyvä joulu

Se alkaa olla taputeltu tämäkin joulu. Siirretään ja  piirretään muistoiksi mielen kirjaan. Ja valokuviksi. Ja kokemuksiksi.

Tunnen kiitollisuutta siitä, että meillä kaikilla oli  tämä joulu!

Oma jouluni oli hektinen, osin omasta halustani, osin olosuhteiden sanelemana. Viikon aikana ( perjantaiaamusta torstai-iltaan) kilometreja kertyi auton mittariin 1396 ja melko tarkkaan tasan puolet niistä pimeässä ja vesisateessa. Onneksi enkelit olivat valppaina, tai kaikilla ihmisillä hyvä tahto, tai miten itse kukakin sen haluaa ilmaista. Kaikki meni kuitenkin hyvin.

Mahtui viikkoon myös  monta hyvää ja lämmintä  hetkeä rakkaiden ihmisten seurassa.  Sain olla äitinä, mummina ja anoppina. Sain viettää mummin ensimmäisen mussukan, joulutähtemme 6-vuotissynttäreitä ja olla mukana jännittävän rapisevissa joulunalustunnelmissa. Sain pikkuihmisten rakkautta sydämeni kukkuroilleen. Ja isompienkin.

Sitten yhden työpäivän jälkeen suunta toisaalle. Siellä olin tyttärenä, sisarena, tätinä, kälynä, kummimummina ja mummitätinä. Sekavaako? Ei minusta. Sain tervehtiä suvun nuorinta prinsessaa, joka varmisti itsellen alati ja reilusti huomioitavan syntymäpäivän, syntyen 6.12. Soma neiti hänkin.

Ja sain viettää hiljaista, levollista jouluiltaa Rakkaan Isi-Pappani kanssa, ilman hälyä ja huisketta. Tänä jouluna valitsin näin. Juuri näin tuntui oikealta.


Mutta nämä kaksi herraa, Fibro ja Sjögren, eivät luovuttaneet hetkeksikään. Pelkäsin pitkiä ajomatkoja, varsinkin kun olen sangen laiska pitämään taukoja, mutta yllätys oli myönteinen, sillä pelkäsin paljon pahempaa. Kyllähän ne polvet ja lonkat vonkuivat iltaisin maate mennessä ja erityisesti vasen olkapää nuhteli tekemisistäni, mutta yllättävän kesysti silti. Enemmänkin Fibro nyppi reisilihaksia ajon aikana ja sitten yritti tönköttää ne kävelykunnottomiksi kun vihdoin pysähdyin ja yritin kömpiä ulos autosta.

Keli oli sikäli kelju, ettemme päässeet isän kanssa ulkoilemaan edes sitä pikkuruista lenkkiä, koska kirkas jäätikkö ja sen päällä lilluva vesi ovat ansa, johon en häntä halunnut viedä, en tosin itsekään sinne keikaroimaan halunnut. Mutta pienen autoretken verran kuitenkin irtaannutin häntä kotoympyröistä. Saimme ihanan maistuvaista riisipuuroa sisareni luona ja sitten veimme kynttilöitä haudoille.

Nyt, jälleen yhden työpäivän jälkeen yritän pysähtyä, koota ja järjestellä ajatuksia ja rauhoittua suunnittelemaan elämää - kuten vaikka huomista joulusiivousta! Kyllä - joulusiivousta!

Mutta sitä ennen hetki tunnelmoiden. Aarrekokoelmani on jälleen karttunut, osin joulun ansiosta, mutta myös ennakoiden lähestyvää merkkipäivää.



Aamukampa:  1431

"Lamppuja täytyy varjella hyvin. Tuulenpuuska saatta ne sammuttaa."
                                       Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi





torstai 26. joulukuuta 2013

Ja sukkia, sukkia, sukkia. . . .

. . . erikokoisiin jalkoihin:





 Näihin isompiin pitsisukkiin jäi sitten oikeasti vain yksi nappi, se  toimi paremmin. Unohdin kuvata uuden 
ilmeen ennen paketointia.



 






Eiköpähän kaikkiin löytyne sopivia varpaita?

 

Syyspuolen väkerryksiä

Monenmoista pientä ja vaatimatonta näpertelin pukin pussukoihin ja muutenkin. . . .





 Neitokaisille ponchoja. . . .



 violettia ja. . . 









iloisen kirjavaa. . . 



Nuorille herroille slipareita. . . .

mummilla kun on oikeus tehdä myös tuollaisia  - 

ei niin trendikkäitä juttuja. . . . 



. . . . . . . ja hieno neiti tarvitsee tottakai pienen olkalaukun

 tärkeille tyttöjen jutuille. . . 





Ja vielä tuhnurainen untuvainen Usva - kaulahuivi. . . . . . . . <3 siis tuubihuivi      
oikeastaan, mutta kuvattu vähän höperösti. . . ... . . .










torstai 19. joulukuuta 2013

Syntymäpäivä


                                                                  

               Tämä 19-vuotias neitonen   
               täyttäisi  tänään 88 vuotta!

               Sytytän Sinulle kynttilän,
               Sinä Ruusuäiti,
               muistoissa elävä Mummi,
               Enkeli-isomummi!



keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Kirja

Varhainen tonttu kipitti tuomaan kirjan. Olin itsekseni, tai melkein itsekseni sitä puoliääneen toivonut ja joku tarkkakorvainen tunturin kasvatti  kuuli toiveeni. Ja signeerauksilla - tottakai!



Potilaan käsikirjan ovat kirjoittaneet Akuutin (TV1)omalääkärinä jo 10 vuotta toiminut Risto Laitila ja toimittaja Mikko Penttilä. Laitila pitää myös ET-lehdessä olevaa lääkäripalstaa.

Risto on erittäin arvostettu ja pidetty lääkäri ja erityisesti hänen tavastaan kertoa asiat kansanomaisesti ja selkokielellä pidetään  paljon. Ohjelmaan lähetettyjä kysymyksiä Mikko ja Risto ruotivat mielenkiintoisella tavalla ja selvittelevät monimutkaisiakin terveysongelmia ymmärrettävästi ja joskus herkullisella huumorilla höystettynä.

Kirja kiinnosti minua erityisesti siksi, että halusin nähdä, onko kirjan teksti samaa lupsakkaa kotokieltä, mitä hän käyttää televisiossa ja onhan se. Ja sitten se "silkka uteliaisuus ja tiedonjano" kiusasivat.


Fibromyalgiasta kirjassa on ansiokas ja tiivis artikkeli, joka sisältää juuri ne sairauden oleellisimmat kohdat, joiden avulla jopa ihka ensimmäistä kertaa koko taudista kuuleva pääsee helposti jyvälle, mistä on kyse. Mutta mutta - kirjan ensimmäinen ja nopea selaus tuotti sikäli pettymyksen, ettei silmiini osunut minkäänlaista mainintaa Sjögrenin syndroomasta. Harmi. Onhan kyse kuitenkin kohtuullisen tuntemattomasta, mutta melko yleisestä ja äärettömän kiusallisesta ja vammauttavasta kroonisesta sairaudesta.  Mutta ehkä sitten seuraavassa kirjassa.

Kirjan on rakenteeltaan helposti luettava. Sairauksista puhutaan niiden ymmärrettävillä nimillä, listataan asiat, mitä teen jos. . . ja lähden lääkäriin jos. . . Selkeää.


"Vaikka juuri nyt ei lääkärille olisikaan asiaa, kirjaa voi lukea myös silkasta uteliaisuudesta ja tiedonjanosta."

                                              - Risto Laitila  Mikko Penttilä -



maanantai 16. joulukuuta 2013

Leipomuksia


         
                                      Kuivakakkuja. . . .


  
             
                          . . . . ja piparkakkuja, niitä kahtena eri päivänä,   
                           kahdesta erilaisesta taikinasta.

                                 Pipareissa päällä valkoista suklaata  ja ranskalaisia
                                 pastilleja, pikkutähdissä koristeina pikkutähtiä :)

                                    
                        Kaikki pääsevät varmasti jouluksi hyviin koteihin !



lauantai 14. joulukuuta 2013

Päättymätön kipuanalyysi

Pohdin tuossa kävellessäni aamuhämärissä kivun olemusta ja sitä, miten kivun kokemuksen voisi selittää toiselle ihmiselle ymmärrettävästi. Emmehän voi moittia heitä, jotka eivät ymmärrä, mitä on kun sattuu. Saati että voisivat ymmärtää, mitä on kun sattuu koko ajan ja kummallisesti ja riuhtoen ja pistäen, viiltäen ja repien. Ja palasin mietteissäni vuosien takaiseen lyhyeen ihmissuhteeseen, joka aiheutti elämääni paljon uutta pahaa. Hetkellisen lähi-ihmisen täytti täydellinen ymmärtämättömyys. Eikä niin, että olisin sitä ymmärtämystä saati sääliä kerjännyt, ei, pois se minusta, mutta arjen asioihin vaikuttavat rajoitteet jaksamisen ja kipujen suhteen toimivat hänelle aseina minua vastaan ja pilkan kohteina.

No se siitä. Kärventyköön omissa liemissään!

Mutta tuota kivun moninaisuutta mietin. Kun en tiedä, kumpi herroista siellä kulloinkin villitsee kipuhermoja, Fibro vai Sjögren.  Saattavat olla yhdessäkin, tiedä niistä mokomista. Nyt ovat kuitenkin olleet taas kovasti riehakkaalla tuulella. Eikä sen oikeasti väliä, kumpi siellä öykkäröi, vai vielä joku muu, mutta pohdinpahan vain itsekseni.

Suurten nivelten kroonisen kivun luen Sjögrenin ansioksi. Tätä myönteistä ;) palautetta kun annan mielelläni molemmille herroille tasapuolisesti. Fibron pelleilyksi sitten lasken sen toisenlaisen kivun, sen jota ei kehtaa edes kertoa kenellekään. Paitsi töissä toisille fibrosiskoille, jotka ymmärtävät yhdestä ilmeestä tai eleestä. Se on tämä yht´äkkinen kova kipu, joka tulee kesken rauhallisen kävelyn, tai sohvalla istuen tai keittiöpuuhastelussa tai missä vain. Muuankin ilta tuossa näpersin joulupukin aputontun väkeryksiä kaikessa rauhassa ja hyvillä mielin, niin bäng, nilkkaan iski räjähtävä kipu, ilman ulkoista syytä. Ja meni hetikohta menojaan, ilman ulkoista syytä sekin. Toisen kerran kävelylenkillä sääriluun kohtaan iski näkymätön kirves, laittoi askeleen notkahtamaan ja hetken seisomisen jälkeen se meni ohi. Sitten seuraavaksi lonkkaan, kohta varpaaseen, ja polvikin ulvaisee joukkoon. Ja nämä ovat niitä kipuja, joita ei ole helppo kenenkään ymmärtää.  Eikä tietysti tarvitsekaan, mutta jos yhtäjalkaa taivaltaa toisen ihmisen kanssa, kyllä se edes pientä ymmärrystä vaatisi, kun toinen pysähtyy ja ähkää ja kipristelee välillä. On tämä.

Ja sitten se aina tulee se  kysymys, kuvittelenko vain kaiken tämän. Ja tiedän, etten kuvittele. En vain haluaisi uskoa enkä ymmärtää itsekään. Tyhmää analysointia tämäkin, nämä kun ovat kortit ja näillä pelataan.

Mutta joulupukki pääsee minun puolestani matkaan kunhan yhden pienen nyssäkän vielä solmian. 

Aamukamman lukema tänä pikkupakkaslauantaina on 1444.

Ja miksikö puhuttelen herroja Fibro ja Sjögren niin tuttavallisesti. Tiedän että ystävät on pidettävä lähellä, mutta viholliset vielä lähempänä!



tiistai 10. joulukuuta 2013

Torttua ja taidetta

Minä se pidän makeasta ja kauniista.

Siispä;


. . .  joulutorttuja, joista osa vaihteeksi omena-
hillolla, koska se on selkeästi maistuvampi 
vaihtoehto kuin luumu. . .

. . . taidenautinnoksi  järjestelin makuuhuoneeni taidenäyttelyä. Teoksia on todella paljon, monenmoista väri-ilottelua ja taidonnäytettä. . . .

. . . . mutta ehdottomat suosikkini ovat tämä teos
nimeltään "Omakuva", taiteilijan omakätisellä signeerauksella varustettu. .

. . . . . ja toinen on tämä tekijän arvoituksellisesti
nimeämättä jättämä uniikkiteos, jossa näen aivan selvästi 
reilua ylinopeutta juoksevan kilpikonnan.


.                                                                                                                   


                                    Taiteilijoina serkukset Emilla ja Hilda!    


  

torstai 5. joulukuuta 2013

6.12.2013



"Monet ovat koko sen ajan nuoruudestansa, jossa rakastavat ja nauravat, kantaneet kaipausta ja asetakkia erämaassa. Eivätkä he vielä oikein osaa tajuta koko kiihkeätä elämän huminaa. Mykkinä he tuijottavat nuotioon, kun toverit kertovat avonaisesta maailmasta. Epäilys valuu heille sisimpään kovina erakkopäivinä, onko meille jäänyt mitään riemukasta ja kun taisteluhaudat jäävät ruohottumaan ja asetakit riisutaan, he palaavat vaiteliaina työn helteeseen, olemassaolon taisteluun linjojen taakse, missä he eivät milloinkaan ole tunteneet ihanuutta.
Mutta heille ei mikään ole turhaa ja tyhjää, sillä nämä vuodet ovat opettaneet heidät tyytymään ja tarttumaan onnellisiin hetkiin."
                                             - Itä-Karjalassa -



Näin kirjoitti 19-vuotias nuorukainen sodanaikaisen päiväkirjansa lehdille 1942.  Nyt tuo nuorukainen on 90-vuotias, minulle kovin Rakas, kunnioitettu Isäni!






                                                 
 Hyvää Itsenäisyyspäivää!



keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Työkykyinen

Pian neljä viikkoa kiusannut naamaa rääkkäävää räkätauti intoutui eilen aika härskiksi. Viikonloppuisihan se aina oli paranemaisillaan, mutta maanantaiaamupäivisin joku tuli ja painoi tahmaisen tassunsa naamalle ja löi samalla tukkoon sekä nenän, poskiontelot että korvat. Työpaikan ilmastahan se ei tietenkään johdu, se kun on pudasta, pakko olla, tuplaremontit ja kaikki. Että sillälailla.

Noh, eilen se kuitenkin tuo päänmädätys meni siihen pisteeseen, että toinen korva oli niin tukossa että sattui, koko vasen puoli oli turta, jomotti ja huimaus oli hetkittäin sietämätöntä. Ja minäpä kipitin sitten päivystykseen. Hoitaja zoomaili ultralla ja sanoi että molemmissa poskionteloissa on maksimaalinen limakalvoturvotus, mutta tulehduspiikkiä ei laite kuitenkaan anna.

Sain ajan lääkärille. Kuultuani lääkärin nimen, aloin ounastella pahinta. Vastaan osui sama tiukkasilmäinen, lespaava pikku-Napoleon, jonka olin kuullut työterveyshuollossa nauraneen ulos, haukkuneen ja itkettäneen homesairastuneita.

Pikku-ukko tutki. Sanoi, että eiväthän nämä korvien tärykalvot juuri liiku, painetta siellä on. Nenäontelot hyvin ärtyneet, se sanoi. Teki neurologisiakin temppuja, kun vähän sillä epilepsiaoireilulla pelottelin. Ei mitään vikaa. Onneksi.

Lopputulema oli, että ei tässä nyt hoidettavaa infektiota sitten kuitenkaan ole. Ja kysymykseen, pitääkö minun nyt sitten vain horjua töissä, tämä nyrkillä tapettava sälli vastasi, että kyllä, kyllä sinä pystyt töihin, ota särkylääkettä vaan.

Pari tuntia siitä kävin ilmoittamassa pomolle, että vastoin päivystävän lääkärin tekemää työkykyarviota, poistun työpaikalta työkyvyttömänä. Minkäpä se sille teki. Tänään sitten töihin, melkein elossa olevana, mutta huimaa ei enää. Jihuu!

Jotenkin tuli taas sellainen tunne, ettei kukaan oikein välitä - ainakaan oikeasti. Näistä sisäilmaongelmiin yhdistämistäni oireista olen raportoinut työterveyshuoltoon useita kertoja tämänkin syksyn aikana, tuloksena vain että kirjaan tämän sinun tietoihisi. Pomo tosin ehdotti muuan kerta, että siirry tuohon viereiseen huoneeseen, jos se olisi parempi. Kertoo huikean mahtavasta ymmärryksestä ongelmaa kohtaan.




Miten minusta joskus tuntuu, että pystyn hyvin samaistumaan tuohon isäni kryptokynään; miltei kaikkensa antaneena, mutta yhä vielä odotetaan olevan hyvässä terässä!




Jälleen kerran nostaa päätään vahva epäilys siitä, onko minulla voimia napsia nuo kirotut 1454 aamukamman piikkiä yksitellen.



sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Odotettuna

Se taannoin hellalla muhinut hernekeitto matkasi vajaat kolmesataa kilometriä itään ja päätyi Rakkaan Isi-Pappani päivällispöytään. Ja miten mahdottoman hyvä mieli taas tulikaan, kun huomasin olevani todella ja kovasti odotettu. Havaittuaan ikkunasta saapumiseni tämä odottelija hyppäsi tossuihinsa ja oli jo rollaattoria kääntämässä parkkipaikan suuntaan auttaakseen tulijaa, jos kohta kovinkin paljon on tuomisia. Ja olihan niitä, monenmoista.

Nähtyään soppakattilan hän pastierasi jo kapustan kanssa hellan viertä päästäkseen hämmentelemään lämpiävää hernekeittoa. Ja olin sentään perillä kolme varttia ennen hänen täsmällistä päivällisaikaansa.  Eikä  niin, että hän nälissään siellä olisi tarvinnut olla, mutta ihanpa vain ilosta ja hyvästä mielestä siinä kirmaili ja kipitteli pujahtaen huoneesta toiseen.

Viikonloppu menikin sitten rattoisasti; Isän  kodin siivoamista, ruokien laittamista valmiiksi annoksiksi ja pakastamista ja ensimmäisen adventin kunniaksi joulutunnelmaakin isälle. Ja siinä ohessa rupateltiin niitä näitä. 



Laatikot muhivat uunissa ja päätyivät pakkaseen odottamaan
joulua. 

Tähti syttyi ulkopuolelta lumituiskun kuorruttamaan
ikkunaan.

Adventin kunniaksi viritimme ulkotulen.


Se ainoa oikea jouluverho on edesmenneen äitini virkkaama 
salusiini, joka luo isän keittiöön punaisen, rauhallisen joulutunnelman.


Vaikka muisti tekee monin paikoin tepposia ja voimatkin ovat hiipuneet reilun 90 vuoden mittaisella taipaleella, sananokkeluus oli taas tällä kertaa hykerryttävässä iskussa:

*** Lauantaina alkoi sadella lunta. Isukka tuumasi ikkunasta katsellen, että nyt alkoi luvaton lumisade. Minä ??? Noh, sääennusteessa ei oltu luvattu tälle päivälle lumisadetta. Edes Karjalan Heilin kakkossivulta tarkasti talteen leikatussa sääkartassa ei ollut lumihiutaleita.

*** Lumisade jatkui suununtaiaamunakin. Keittiön ikkunasta katsellen tämä Rakas Muhnikkaiseni mietti, että kohta se Edvinkin sieltä varmaan tulee. Ja minä että ??? Noh - Edvin Linkomies, siis linkomies, lumitraktori.

*** Sitten se Edvin sieltä tuli. Hän meni seisomaan sukkajalassa ulkoportaille ja katseli pitkän tovin linkomiehen touhuja ja tietysti paitahihasillaan. Minä siihen torumaan, että voi kun palellutat nyt siinä itsesi, että kurkku tulee vielä kipeäksi. Hän huitaisi vähätellen. Sitten tuli lounaspuuron aika. Katoin pöydän ja otin kaapista kurkun, huuhtelin ja aloin siivuttaa. Hänpä kipittää siihen ja kysyy, tarkistitko nyt että oliko se kipeä?!!!

Kotmatkalla yritti lumimyräkkä kummitella, mutta ei päässyt täyteen voimaansa, joten onnellisesti ja ehjin nahoin takaisin omalle pirtille.

Aamukampa 1457.

" Kauneinta yössä on sen pehmeiden siipien havina, joka aina yhtä odottamatta yllättää meidät."
              - Hans Dietrich von Scydlitz -