torstai 6. helmikuuta 2014

Olen ajatellut. . .


. . . että voisin vaihtaa alaa ja hakeutua vaikka vainukoiraksi tullin palvelukseen. Eiköpähän sitä silläkin leipänsä tienaisi.

Tämä tuli mieleen aamulla töihin kävellessä. Varhaisissakin aamuissa on jo hieman kevättä. Se tietää sitä, että  odotan kauhulla kesää, sen tuskaista kuumuuttaa ja paahtavaa aurinkoa. Mutta keväässä on joitakin pienen pieniä hetkisiä, jolloin se tuntuu mukavalle. Tänä aamuna oli yksi. Sellainen aavistuksenomainen kuulaus, keväisellä äänellä kraakkuva varis ja kevyesti kengän alla rapsahtava jää.

Mutta siihen kevään kuulaaseen rapsakkuuteen sekoittui vielä jotain muuta. Savun haju. Ja mitäkö sitten. No - palataan historiassa parin-kolmen  vuoden takaiseen aikaan.

Tautikokoelmassani on siis epilepsia, paikallisalkuinen epilepsia. Tauti ei ole sitä sorttimenttia, johon kuuluu suuria kouristuskohtauksia. Ainakaan vielä. Oireet, jotka johtivat lääkärin oikeille jäljille ja täsmätutkimuksiin,  olivat lähinnä kummallisia. Haistoin savua sielläkin, missä sitä ei ollut. Ruuan tuoksua taas en huomannut. Pääni sisällä joku järjesteli hetkittäin tyhjiä peltipurkkejaan ja muutamia kertoja tunsin hetkellisen, mutta totaalisen " tyhjää lyönnin" eli pieniä mustia hetkiä, joille ei ollut järjellistä selitystä.

Oikealla lääkityksellä kaikki nuo oireet ovat pysyneet poissa. Mutta! Aina kun tunnen savun hajua, kuljen kuono pystyssä ympärilleni tähyten, että tuleehan jostain talon piipusta savua, tuleehan. Tai kysyn kanssamatkaajilta, että haiseehan täällä savu, haiseehan. Pelkään sitä, että savu leijuisi vain minun nenääni ja oireeni palaavat ja tautini pahenee ja ja ja. . . . . . . .

Tänä aamuna haisi savu. En nähnyt mitään, mutta vakuuttelin itselleni, että joku on tuikannut aamusaunat tulolle.

Hajuaisti on jäänyt kovasti herkille. Esimerkiksi työpaikalla olen oppinut tunnistamaan vakikävijöitä hajusta/tuoksusta.  Yleisissä tiloissa leijuvasta hajusta tiedän, kuka on maisemissa. Tai ikkunan tuuletusräppänästä hiipivä tupakan, moottoriöljyn, tuoreen puun tai minkä tahansa pienikin haju, joita muut eivät huomaa, tunkee nenääni täydellä voimalla. Tai kun menen johonkin uuteen paikkaan, vieraaseen tilaan, nenäni kertoo, ovatko tulvivat tuoksut hyviä vai huonoja, kestääkö niitä vai ei ja voiko jäädä vai onko lähdettävä pikaisesti ja heti eikä hetken päästä. Eikä se muuten ole yhtään kivaa. Nämä ovat kaikuja sieltä vuosia kestäneestä homemyrkkyaltistuksesta. Vääränlaiset hajut aistii  lisäksi pää jo hetki ennen kuin nenä niitä tunnistaa. Silloin on kiire pois. Onneksi ihanat partavedet ja parfyymit eivät vielä kuulu tuohon hajusinfoniaan. Joskin kuono kyllä kääntyy jumalaiselle tuoksuvan herrahenkilön viipottaessa ohitse.

 Että jos kuitenkin sinne vainukoiraksi. Jos vaikka ei väsyttäisikään iltaisin niin 110 prosenttisesti. Etteikö ole noin monta prosenttia. Onhan. Minulla ainakin. Jos innostun jostain ja olen täydessä iskussa, teen ja toimin 110 prosenttisesti. Minulla niitä prosentteja piisa.



                 

              Jäi vähän harmittamaan,
              etten sittenkin tarkistanut  
              taannoin tuon tammikuisen sateenkaaren päätä.



1 kommentti:

  1. Mulla on myös jonkinlainen hajuyliherkkyys, ei noin voimakas mutta joitain tuoksuja en vaan siedä. Asettaa omat haasteensa asiakaspalvelutyössä. Onneksi en sentään hoitoalalla ole. Sähän voisit ruveta homekoiraksi, niille riittää hommia. Voisi olla kyllä tuskallista hommaa altistuneelle. Voi, ja mä NIIN odotan kevättä ja kesää...

    VastaaPoista