lauantai 27. syyskuuta 2014

Pieni ilo ja hölmöjä tekoja

Työpaikallemme tuli haaste. Toivottiin pikkuisia pipoja ja sukkia lahjoitettavaksi Keski-Suomen keskussairaalan synnytysosastolle.




 Tässä minun panokseni keräykseen - aluksi.  Aikaa on vielä, joten saattaahan sitä innostua vielä lisääkin, jahka ehtii. Neulomispeukalon kutina ei osoita laantumisen merkkejä. Lankana näissä Novitan Ipana.


Sitten se hölmöilyosasto. Päätin jättää hetkeksi Oxiklorin-lääkkeen tauolle, ihan vain elimistön myrkkylastia helpottaakseni ja tietysti hieman härkkiäkseni, onko herra Sjögren kuulolla. Ja hyvin oli. Jo  toisena päivänä ärtyivät silmät ja kolmantena alkoi tolkuton jalkasärky. Itkua pusertaen jätin auton kotiin ja raahustin töihin ihan kiusallakin edes hieman liikuntaa saadakseni. Viikon kuluttua olin kypsä lannoittamaan jälleen itseäni reumalääkkeellä.
Ja pari päivää, niin silmät rauhoittuivat ja kivut hieman hellittivät. Kysymys kuuluu, mikä osuus oli työpaikan huonolla sisäilmalla, mutta sehän on puhtaaksi vaiettu, joten sitähän se ei ole.







Siitä ilosta, että kivusta rampautuneet jalat suostuivat taas kävelemään, tein pitkän aamulenkin. Minimyrsky tuiversi syysaamussa, joten teki mieli etsiä paikka, jossa tuulen voiman saattoi aistia paremmin, eli rantaan. Uimarannalla oli vielä kesän jäljiltä laituri paikoillaan, sellainen aika pitkälle ulottuva laituri. Hyvin pitkälle.

Minähän pelkään kaikenlaisia heiluvia ja huojuvia asioita jalkojeni alla. Hurmioituneena tuulesta astuin laiturille. Suljin silmät ja kuuntelin. Otin toisen askeleen. Laituria heijasi mukavasti. Otin kolmannen askeleen ja sitten monta.  Ihana tuiverrus riepoi takkia päältä ja keinutti laituria. Teki mieleni pidemmälle, mutta laiturin päässä oleva levennys näytti märältä, joten pelkäsin liukastuvani ja katkaisevan komean koipeni. Annoin sen verran myönnytystä urheudelleni. Enkä pelännyt. Kunnes käännyin lähteäkseni takaisin. Huh, huomasin olevani kaukana rannasta, siis olosuhteet ja raukkamaisen pelkuruuteni huomioiden hemmetin kaukana. Vatsassa kouraisi, silmissä tuntui sumenevan ja olin aivan satavarma, että laituri oli väistämättä liian kapea, jotta voisin pysyä siinä paluumatkan. En oikein selkeästi edes tiedä, miten selvisin takaisin tukevalle maaperälle. Sitten iski vapina. Että onkohan sitä ihminen vähän pöljä elukka. Ai vähän?



                                Aamukampa   1156!

 

2 kommenttia:

  1. Ihanat pikkuneuleet ja hyvään tarkoitukseen.

    Minunkin miehelläni on reuma ja hän joutuu syömään sytostaatteja kerran viikossa. Kipu on meillä päivittäinen vieras, mutta tiistai-ilta, jolloin hän sytostaatin ottaa, on kamala. Hän ei jaksa tehdä yhtään mitään koko iltana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Enkuli vierailusta. Kyllä, neuleet menevät hyvään tarkoitukseen ja niistä tuli itsellekin mahdottoman hyvä mieli.

      Reuma on kurja tauti, minulla onneksi "vain" Sjögrenin syndrooma, mutta reumalääkitys.
      Kävin blogissasi ja aivan uusia vinkkeljä korttitehtailuun, enpä ole aiemmin törmännyt. Hienoja.

      Poista