tiistai 28. tammikuuta 2014

"Oman rauhan" päivät

Loman loppusuora alkoi. Taas ne tutut liki 1400 km laitettu tietä rullalle. Mitenköhän oikein jaksoin? Kohta olisin valmis hyppäämään vaihteeksi vaikka junan kyytiin tai bussin, mutta ilman alennuksia se on niin hinnakasta touhua, että toistaiseksi kiitos, mutta ei kiitos, ellei tule pakko.

Kokemuksia siitäkin pakosta on. Aikoinaan kun epilepsia diagnoosi tehtiin, se tarkoitti vuoden ajokieltoa. Koto-Suomen suunta on julkisilla kulkien harvinaisen hankala ja kun siellä isä-pappa ei sitten kulkemiseni hankaluutta suostunut oikein ymmärtämään, olikin vuosi monin tavoin henkisesti rankka.

Mutta nyt on takana ihanan pitkä yö, omassa sängyssä, oman peiton alla, omalla tyynyllä ja ympärillä hiljaisuus. Jesssss! Eikä ole edes yhtään huono omatunto, vaikka kello revitteli puoli yhdeksässä tajuntani kirkastuessa. Olinpahan vain että wauuu!

Nyt oleilua, lenkkeilyä, kirjoittelua, ym. puuhastelua. Tekemiset eivät vielä tämän loman aikana lopu. En pysty edes kuvittelemaan tilannetta, että pitkästyisin tekemisen puutteeseen, ainakaan niin kauan kuin pää, jalat tai edes kädet toimivat.



                            Pakkanenkin kävi istumassa isäni 
                            koristepensaan  oksalla parina yönä.

                                       Aamukampakin putosi  uudelle sataluvulle; 1398


tiistai 21. tammikuuta 2014

Onni on. . . . . . .





Tästä pienestä tytöstä on tullut iso tyttö.


 Kalenterista katsoen numeraalinen virstanpylväs hujahti ohitse juuri äsken. Eikä aivan huomaamatta. Mitään virallisia pönötyskekkereitä en halunnut, yhdet ihmisiässä riittävät( ainakin toistaiseksi), mutta Rakkaat Ihanat Omatekemäni tekivät juhlan, josta riitti ja riittää iloa pitkäksi aikaa.








 He kaikki tietävät, että lämmin ilmanala ei ole minun juttuni, ei edes kilon palasina ( joita niitäkin tulisi luvattoman paljon), eikä myöskään matkustaminen "tyhjän päällä". Siispä tukevan maan vaihtoehtona minulle tarjoiltiin aaltoilevaa merta.

Esikoiseni perheineen vei kolmen  vuorokauden matkalle tutustumaan naapurin kuningaskuntaan. Nähtävää ja koettavaa oli paljon. Ja matkan "tahtikin" oli sopiva, kun elettiin kahden pienen ihmisen ehdoilla. 

Jossain vaiheessa suunnitelmaa olin ääneen ajatellut, että olisipa mukavaa, jos koko pesueeni pääsisi osallistumaan matkaan. Tai edes paluumatkaan laivalle, kuten joku sen sanoiksi puki. Harmittavasti toisille se ei tuntunut mitenkään sopivan, ei aikataulullisesti eikä muuten. Hieman kateellisina vain kyselivät laivan aikataulusta ja kaikesta muusta ja heittäytyivät yllättävän tietämättömiksi meidän suunnitelmistamme. Jokaisen mukulaiseni kanssa oli sitten suunnitelma B kahvitella, yhden perheen kanssa ennen matkaa ja kahden muun kanssa matkan jälkeen.


Sunnuntaiaamuna reippailimme Tukholmassa hotellilta laivalle ja luvassa oli maittava aamupala. Matkatavarat hytteihin ja pieni siistiytyminen. Esikoiseni halusi johdattaa minut aamiaiselle ja mitä sieltä löytyi?
Koko ihana pesueeni, loput kolme omatekemääni perheineen, pienimmäistä tinttarallaa myöten istuivat pitkässä pöydässä odottamassa meitä. Ja sitten tuli itku ja tuli nauru ja tuli halauksia - enkä tiedä mitä kaikkea sitten tapahtuikaan.

Vietimme hauskan päivän laivalla ja söimme yhdessä juhlapäivällisen.

Ja kaikki tämä oli jo syksystä asti suunniteltua. Käsittämätön pokerinaama heistä jokaisella - pienimmästä suurimpaan. Yllätys onnistui enemmän kuin täydellisesti. 

He olivat tulleet samaisella laivalla yöllä yli - juuri kuten olin ääneen ajatellut, tietämättä, että heillä oli jo olemassa valmis suunnitelma.

Sanat ovat aika heppoisia kuvaamaan tunnelmia!  Kaiken ihanan yhdessäolon, lämpimän yllätyksen ja pikkuihmisten iloisen leikin katselun ohessa mennä laivan kauppaan ja  - ottaa mitä haluaa.

Jos jossain vaiheessa yritti hiipiä sieluun kysymys, olenko minä tämän kaiken ansainnut - työnsin sen pois tietäen, että olen.


 Ja mikä miellyttävä yllätys vielä sekin, kun havahduin vasta kotona siihen, että herrat F ja S olivat auttamatta jääneet kotiin kitumaan.







"Ystävyytesi on ovi, josta ilo astuu sisään ja ikävä ulos. Minä juoksen siitä edestakaisin, ilosta itkien."

 -Värssy Impi-tädiltä saamassani  onnittelukortissa - 



Aamukampa  1405







sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Paksun kirjan painava sanoma

Ville Kivimäen Tieto-Finlandialla palkittu Murtuneet mielet on nyt luettu. Odotin kirjalta paljon, vaikka en osannut määritellä mitä. Se antoi kuitenkin paljon paljon enemmän. Se muutti, ainakin muovasi voimakkaasti,  käsitystä Suomen sodista ja suomalaisista sotilaista.

Aihe on sotahistorioissa ilmeisen vaiettu. Koskaan ennen ei sodan kuvan tämä tarkastelukulma ole tullut eteen. Joitakin dokumenttejä olen nähnyt, joissa sodassa mielensä rikkoneiden  lapset ovat kertoneet lapsuudestaan painajaisten ja mielenterveysongelmien varjossa, mutta sotien aikana ongelmista kärsivistä, heidän ns. hoidoistaan ja kohtaloistaan ei ole ollut tietoa.

Kirja oli raskastakin luettavaa. Välillä tuli hetkiä, jolloin ajattelin, etten ehkä olisi halunnutkaan tietää.  Uteliaisuus ajoi eteenpäin. Kirjan lukeminen kirkasti minulle myös itse sotia. Niiden ajalliset yksityiskohdat olivat kaivanneet tarkennuksia ja tässä ne tulivat kaupanpäällisinä. Kuva suomalaisesta sotilaasta, joka taisteli urhoollisesti isänmaan ja kotilieden puolesta, kaivaten ja ikävöiden, kirjoittaen kaihoisan ikävöiviä kirjeitä  kotiin "sieltä jostakin", se kuva muuttui, eikä välttämättä myönteiseen suuntaan.

Vaikka kirja perustuu  Kivimäen väitöskirjaan ja sisältää paljon luettelonomaista ja numeraalista faktaa, löytyy kaiken taustalta mielenkiintoinen psykiatriaan ja psykiatrian historiaan  paneutuva sotaromaani.

En kadu lukemaani. Eikä kunnioitukseni sodissamme taistelleita kohtaan ole vähentynyt. Ei vieläkään.


"Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. . . "
                                 Eino Leino: Hymyilevä Apollo

                                                    Aamukampa 1414

lauantai 11. tammikuuta 2014

Kaksi asukasta

Meillä asuu kaksi ihmistä. Enkä nyt tarkoita niitä herroja S ja F. Ihan kaksi erilaista naisihmistä. Ja minä yritän sukkuloida siinä välissä, saamatta otetta kummastakaan. Toisen soisin jäävän pysyvästi, toisen laittaisin ulkoruokintaan heti, kun vain siinä onnistuisin.

Se toinen, se minusta miellyttävämpi, herää aamulla kohtuullisen pirteänä. Kurkistaessaan peiliin se näkee elämänsä parhaita vuosia elävän, niskaotteella vaikeuksia käsittelevän ja miltei ikäisensä näköisen, ihan pikkuista vaille, mutta silti, eli ei niin rapistuneen virkaihmisen. Se tekee aamujumpan ja joskus hyppää kuntopyörälle ja askeltaa suihkun kautta reippaasti töihin niillä aatoksin, että taas laitetaan yksi päivä somasti pakettiin ja tehdään mitä tehdä pitää ja usein enemmänkin. Selvästi enemmän. Eikä jalka paina. Ryhti on suora ja katse kirkas.

Päivän mittaan tämä raikkaasti aamunsa aloittanut ihminen murjotaan vähitellen takavasemmalle ja tilalle hiipii toinen. Se toinen muuttuu iltapäivää kohden harmaaksi, roikkuvaksi, hartiat lysyssä kotiin vaappuvaksi, kymmenen vuotta vanhemmaksi, eikä se jaksa tehdä yhtään mitään. Laiska se ei ole. Mutta voimat siltä ovat jääneet matkan varrelle. Eikä se selvästikään haluaisi näyttää peilistä näkemältään. Se on surullinen. Ja se odottaa yötä ja se harmittelee kaikkia niitä mukavia asioita, joita se haluaisi tehdä kun jaksaisi ja sitten se harmittelee kaikkia niitä mukavia asioita, joita se ei ehkä koskaan elämässään koe ja sitten se lopulta suree kaikkien maailman asioiden puolesta. Eikä sillä ole yhtään hyvä olla. Ja se haluaa yön tulevan ja uuden aamuna, jotta se voi päästää taas sen toisen ihmisen framille.




          Ojennan tämän ruusun heille molemmille,

          kyllä he sen ansaitsevat!


 





lauantai 4. tammikuuta 2014

Välitila ja kirjoja

"Jos mieles tyhjennöö, elä unneuta katkasta iäntä" tuumaavat savolaiset.

Nyt on vähän sellainen olotila. Välitila. Käsityöideoita surisee päässä ja kaikki onkin aloittamista vaille valmista. Paitsi langat kaupassa ja kauppa kaukana. Kangasta on ja ajatuksia, mutta ompelukone kaipaisi huoltohenkilön hellää kättä. Irrallisten valokuvien ja lehtileikkeiden keko pursuaa ulos hyllystä, mutta kansioiden sivut ja liimatarrat ovat kaupassa ja kauppa - noh, ei niin kaukana, mutta kallis.

Selityksiä. Selityksiä. Selityksiä.

Mutta kuka kieltää pitämästä ajatusten ja tekojen välipäiviä? Ei kukaan.

Siispä: nämä kolme päivää elän tasan itselleni ja teen mitä sattuu huvittamaan. Ja jos ei huvita, en tee sitäkään!

Keskityn vaikka sanasaasteen tuottamiseen ( blanko sivuja riittää tässä masiinassa) ja lukemiseen, eikä pienimuotoinen kuntoilukaan ole pois suljettu. Huomaa korostus sanalla pieni.

Olen saanut urakoitua joululainaksi saamani Hotakaiset, joten nyt pääsen paneutumaan



                                  toivomiini ja saamiini joululahjakirjoihin!

Eli jos mikään muu ei satu huvittamaan, kaivaudun Heikki Kahilan mukana vällyjen alle tai syvennyn sodan rikkomiin ihmismieliin ( videomasiina taisi sanoa eilen ehtoolla yhteistyösopimuksen irti, joten siltäkin saasteelta varjellun aivan luontaisesti). Kirjoihin palaan luultavasti tarkemmin tuonnempana.







                          Levollista ylihuomista Loppiaista!

                                        Aamukampa:  1423