torstai 27. helmikuuta 2014

Pullaa ja pillereitä

Istuin pitkittyvän vatsakipuni kanssa tietäjän puheilla ja pohdimme muun ohessa vereni D-vitamiinipitoisuutta. Tai pikemminkin sitä, ettei sitä juuri ole. Tai no on vähän, ihan pikkuisen, mutta kun pitäisi olla paljon enemmän. Aika paljon enemmän. Lukema oli laskenut reilusti alle 50, kun sen pitäisi olla vähintään 80 tai mieluiten 100.  Tableteissa oli taas tullut muutaman viikon tauko ja siinä on tulos. Ja nyt sitten vedetään jonkin aikaa 200 mikrogrammaa vuorokaudessa. Epäilijät sanovat nyt että voi kamalaa ja kauheaa ja ei ikinä. Minä luotan veriarvoihin.

Sitten pohdinta siirtyi siihen, miksi veren D-vitamiinitaso ei pysy normi ruualla, joka sisältää kalaa, kanaa ym. hyviä rasvoja. No se ei vaan pysy, sanoi tietäjä. Minä että no mutta miksi. Aikansa tuumailtuaan totesi, että tässä tapauksessa selkein syyllinen on herra Sjögren! Siis herra Sjögren - peevelin jätkä, vitamiinisyöppö, kutale.

Tuohon vatsaongelmaan on nyt ensisijainen arvio syyksi ruokatorven tulehdus. Lääkkeenä jytyannos happosalpaajaa. Katsotaan. Ja toivotaan. Ja ollaan menemättä nettiin kuukkeloimaan kaikkia vatsakipu-sanoja.

Pillereiden kanssa olen kohta pulassa. Kun se vaikuttaa siihen ja se siihen toiseen ja ota tämä silloin ja tämä tällöin ja tässä kohdassa syö, tuossa älä juo ja tyhjään vatsaan ja ruuan kanssa eikä yhtä aikaa. Ja kun osa lääkkeistä olisi pakko ottaa ajallaan ja siten ettei vaikutusmekanismi horju. Huoh!

Leipasin tuossa kuitenkin pulleroisia. Helppo nakki kun ei tehnyt yhtään mieli maistella taikinaa saati valmiita pullukoita. Noihin voisi sitten laatia laskiaissisuksia, mutta jätetään se  mielitekojen mukaan tehtäväksi. Pullien saajahan on tällä kertaa iki-ihana Isä-Pappani.








                             Se, joka sano että eepä tuo voetto
                             niin tähellinen oo, 
                             meleko varmasti hävis.
                                                                  -savolaisten ajatelmia-


                              Aamukampa; 1368



tiistai 18. helmikuuta 2014

Sitten











                                  Sitten kun  tulee se päivä,
                                  se sellainen päivä,
                                  menen ja ostan jotain kivaa,   
                                  mutta taatusti tarpeetonta.
                                  Enkä kysy hintaa!

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Hankala vai hankala?

Sain käsiini jo jonkin aikaa odottamani kirjan, Maija Haaviston "Hankala potilas vai hankala sairaus, tietoa huonosti tunnetuista pitkäaikaissairauksista". Ja olen onnellinen, etten sittenkään hairahtunut ostamaan sitä, vaan aikani turhaan odotettuani kustantajalta arvostelukappaletta, kävelin kirjastoon.

Ennakkokäsitykseni osoittautui vääräksi. Kuvittelin kirjan olevan psykologista pohdintaa potilaan roolista, lääkäreiden suhtautumisesta ja yleisestä tietämättömyydestä tai vääristä luuloista tai asenteista. Mutta sitä se ei ollut. Se oli pitkä, tylsä luettelo sairauksista, niiden oireista, vääristä diagnooseista, hoidoista ja riskeistä.  Kaikki tieto ilmeisesti koottu suoraan eri lähteistä, lähdeluettelo on 30 sivua pitkä.

Kirjoittajalla ei ilmeisesti ole minkäänlaista lääketieteellistä koulutusta. Ja jos on, ei se kirjassa näy. Luettelonomaisen litanian joukossa on selkeästi asenteellisia kommentteja. Tietysti täytyyhän kirjassa olla myös kirjoittajan omia näkemyksiä, mutta tällaisessa kirjassa ne ovat mielestäni aika vaarallisia.

Takasivun tekstin mukaan kirjaa suositellaan  "lääkäreille ja potilaille, etenkin selvittämättömistä oireista kärsiville, mutta myös jo diagnoosin saaneille". Minä en suosittele. Kun luin sairauksien oireluetteloita, ne oli tehty niin kattaviksi, että jo olemassaolevien sairauksieni lisäksi oireeni sopivat pariinkymmeneen muuhun sairauteen. Heikkohermoisempi ja hysteerisesti oireisiinsa suhtautuva hyppii taatusti seinille noita luettuaan. Samoin kuin sairauksien riskeistä ja niiden aiheuttamista ongelmista lukiessa ahdistuu varmasti, jos ei osaa suodattaa lukemaansa. Teksti on samanlaista kuin lääkepakkausten haittavaikutusluettelot, kaikki ja kaiken varalta.

Yksi asia tuli selväksi. Se, että kaiken ja kaikkien sairauksien takana on D-vitamiinin puute. Tuossa saattaa olla hippunen tai edes pieni osa totuutta. D-vitamiinivajeen ja sairauksien yhteydestä kun on omakohtaistakin kokemusta. Niin käsittämätöntä, ettei sitä nyt ainakaan kehtaa ääneen sanoa, mutta on.

Eli tulipahan luettua. Palautan kirjan pikaisesti takaisin kirjaston hyllyyn, pyydän anteeksi mielessäni kirjoittajalta, nielen pettymykseni, enkä suosittele kirjaa kenellekään.  Lukekoon jokainen omalla vastuullaan.

Olen kuullut jonkun viisaan sanovan: " Ei ole olemassa terveitä ihmisiä, jotkut ovat vain puutteellisesti tutkittuja".


lauantai 8. helmikuuta 2014

Räntää ja patonkia


Raikasta ja reipasta - taapertaa lenkillä tiheässä rättikeskityksessä. Räntää putosi taivaalta, mutta tahtiahan se ei haitannut. Ei tietenkään. Lumityöt olivat sitten jo hieman haasteellisempia.

Puikot ja lankakerät keikkuivat käsityökorin kiikkerällä huipulla ja viittoivat kutsuvasti, mutta joku jarru oli nyt sillä kohdalla päällä. Kun ei, niin ei.

Mutta keittiössä se tänään tuntui sujuvan.

Siispä. . . . .




     . . . juustopatonkia, olkaa hyvä!





Pientä huikopalaa kiireisenä ohikulkevalle pienelle ;) kuopukselle.   Taisi maistua !






Nuo vaaleat epämääräiset öttiäiset ovat broiskun rintafilesuikaleita - naturell!! Natürlich!






Aamukampa  1387





torstai 6. helmikuuta 2014

Olen ajatellut. . .


. . . että voisin vaihtaa alaa ja hakeutua vaikka vainukoiraksi tullin palvelukseen. Eiköpähän sitä silläkin leipänsä tienaisi.

Tämä tuli mieleen aamulla töihin kävellessä. Varhaisissakin aamuissa on jo hieman kevättä. Se tietää sitä, että  odotan kauhulla kesää, sen tuskaista kuumuuttaa ja paahtavaa aurinkoa. Mutta keväässä on joitakin pienen pieniä hetkisiä, jolloin se tuntuu mukavalle. Tänä aamuna oli yksi. Sellainen aavistuksenomainen kuulaus, keväisellä äänellä kraakkuva varis ja kevyesti kengän alla rapsahtava jää.

Mutta siihen kevään kuulaaseen rapsakkuuteen sekoittui vielä jotain muuta. Savun haju. Ja mitäkö sitten. No - palataan historiassa parin-kolmen  vuoden takaiseen aikaan.

Tautikokoelmassani on siis epilepsia, paikallisalkuinen epilepsia. Tauti ei ole sitä sorttimenttia, johon kuuluu suuria kouristuskohtauksia. Ainakaan vielä. Oireet, jotka johtivat lääkärin oikeille jäljille ja täsmätutkimuksiin,  olivat lähinnä kummallisia. Haistoin savua sielläkin, missä sitä ei ollut. Ruuan tuoksua taas en huomannut. Pääni sisällä joku järjesteli hetkittäin tyhjiä peltipurkkejaan ja muutamia kertoja tunsin hetkellisen, mutta totaalisen " tyhjää lyönnin" eli pieniä mustia hetkiä, joille ei ollut järjellistä selitystä.

Oikealla lääkityksellä kaikki nuo oireet ovat pysyneet poissa. Mutta! Aina kun tunnen savun hajua, kuljen kuono pystyssä ympärilleni tähyten, että tuleehan jostain talon piipusta savua, tuleehan. Tai kysyn kanssamatkaajilta, että haiseehan täällä savu, haiseehan. Pelkään sitä, että savu leijuisi vain minun nenääni ja oireeni palaavat ja tautini pahenee ja ja ja. . . . . . . .

Tänä aamuna haisi savu. En nähnyt mitään, mutta vakuuttelin itselleni, että joku on tuikannut aamusaunat tulolle.

Hajuaisti on jäänyt kovasti herkille. Esimerkiksi työpaikalla olen oppinut tunnistamaan vakikävijöitä hajusta/tuoksusta.  Yleisissä tiloissa leijuvasta hajusta tiedän, kuka on maisemissa. Tai ikkunan tuuletusräppänästä hiipivä tupakan, moottoriöljyn, tuoreen puun tai minkä tahansa pienikin haju, joita muut eivät huomaa, tunkee nenääni täydellä voimalla. Tai kun menen johonkin uuteen paikkaan, vieraaseen tilaan, nenäni kertoo, ovatko tulvivat tuoksut hyviä vai huonoja, kestääkö niitä vai ei ja voiko jäädä vai onko lähdettävä pikaisesti ja heti eikä hetken päästä. Eikä se muuten ole yhtään kivaa. Nämä ovat kaikuja sieltä vuosia kestäneestä homemyrkkyaltistuksesta. Vääränlaiset hajut aistii  lisäksi pää jo hetki ennen kuin nenä niitä tunnistaa. Silloin on kiire pois. Onneksi ihanat partavedet ja parfyymit eivät vielä kuulu tuohon hajusinfoniaan. Joskin kuono kyllä kääntyy jumalaiselle tuoksuvan herrahenkilön viipottaessa ohitse.

 Että jos kuitenkin sinne vainukoiraksi. Jos vaikka ei väsyttäisikään iltaisin niin 110 prosenttisesti. Etteikö ole noin monta prosenttia. Onhan. Minulla ainakin. Jos innostun jostain ja olen täydessä iskussa, teen ja toimin 110 prosenttisesti. Minulla niitä prosentteja piisa.



                 

              Jäi vähän harmittamaan,
              etten sittenkin tarkistanut  
              taannoin tuon tammikuisen sateenkaaren päätä.



lauantai 1. helmikuuta 2014

Pelko

Eipä pitäisi ei. Nimittäin 38 työvuoden jälkeen lomalta töihin palaamisen pelottaa. Mutta pelottaa!

Nyt kun on saanut nukkua  8-10 tunnin yöunia ilman minkäänlaista kemiallista värkkiä ja tuntenut päivällä olon niin fyysisesti kuin henkisestikin pirteäksi, tarmokkaaksi ja hyvämieliseksi :), arveluttaa taksvärkkiin joutuminen. Yöunet kun jäävät väistämättä lyhyemmiksi ja siitä huolimatta, että haluan torjua ajatuksenkin jaksamattomuudesta,  se vaanii takaraivossa. Eli kohtuullisen kypsäikäisellä ihmisellä on edelleen kesken oikeanlainen asennoitumisopiskelu. Ja katin kakat. Sehän on kuitenkin vain työpaikka.

Herrat Fibro ja Sjögren ovat kyllä raahustaneet kanssani näinäkin viime päivinä, mutta nöyristellen. Toinen roikkuu terävillä kynsillään nilkoissa aamusta iltaan, ulkoilusta se ei juuri tunnu tykkäävän, eikä kuntopyörän rääkkäämisestäkään. Toinen raastaa reisilihoja illan tullen. Mutta niiden kanssa olen pärjänyt. Joskin joskus miettinyt, miltähän tuntuisi, jos ei jonain päivänä koskisikaan mihinkään.

Surffailin nettimaailmassa etsien uutta tietoa fibromyalgian tutkimuksista tai hoidoista, mutta eipä osunut silmään. Sjögrenihän menee omassa urassaan, on ja pysyyy. Eikä homesairastuneiden asiastakaan taida olla uutta toivoa taivaanrannalla.

Mutta näillä taas mennään. Viikon työputken jälkeen sen jo tietää, jaksaako ja miten.
Tottakai jaksaa - siitähän me lähdeään!