lauantai 29. maaliskuuta 2014

Viihtyvyysongelma?

Joskus aiemmin kerroin työpaikkamme homemyrkkyongelmasta ja nyt remonttien jälkeen edelleen jatkuvasta ihmisten hankalasta oireilusta, joka kopsahtaa kovasti myös omaan nilkkaan.
Noh, meillehän tehtiin tässä alkuvuodesta oirekysely ja sitten luvattiin infoa kunhan yhteenveto on suoritettu. Ja me tietysti naivisti odotimme asiantuntevaa ja puolueetonta palautetta ja joku ehkä salaa toivoi jotain, tarkemmin määrittelemättä  edes jotain positiivista uutta.

Tilaisuuteen asteli sitten viisaan näköinen ja ilmeisen kallispalkkainen henkilö, jonka taustoista saimme tietää, että oli entinen työterveyslaitoksen asiantuntija ja nyttemmin perustanut yksityisen rahasammon erikoistuen sisäilmaongelmiin. Eli keksi oivan markkinaraon ryhtyi nuoleskelemaan rahan edestä ( tuskin edes kovin pienen) työnantajia ja ongelmarakennusten omistajia.

Viesti oli tyly. Tämä tyypperöinen kuvaannollisesti läiski avokämmenellä päin pläsiä, tyrkki uppotukilla palleaan, kusi toistuvasti aamumuroihimme ( lainaus muualta kuvaviestimen verbaalinokkeloijalta) ja tylytti nolaten ja ylimielisesti keljuillen ( sanoisin v. . . en, vaan en sano kun olen kohtuullisen sivistynyt ihminen).

Tämä tyypperöinen kyllä myönsi, että kertomianne oireita saatta olla olemassa, kyllä. Mutta - se että viikonloppu menee toipuessa viikon oleskelusta epäpuhtaassa ja/tai hapettomassa sisäilmassa, tai että lomasta pari ensimmäistä viikkoa menee sairastaessa työpaikalta saatuja sairauksia ja ehkä jo kolmannella tai neljännellä viikolla voi elää kuten normaalit ihmiset ja että jälleen työpaikalle palattua alkaa voida huonosti, on pelkkä viihtyvyysongelma. Siis, oikeinpa totta. Kyse onkin vain viihtyvyysongelmasta. Siis jos puolet ajasta voit huonosti ja elät epätyydyttävää ja puolinaista elämään, kyse on vain siitä, ettet viihdy työpaikallasi. Voi hemmetin saakutin kikkerperi!

Sitten kun joku kysyi itku kurkussa, että onko se oikein, että joutuu koko ajan syömään paria-kolmea lääkettä pystyäkseen olemaan työpaikalla ( siis nimenomaan astma-  ja muilla  hengitystieoireilla) tämä nilviäinen vastaa, että sehän on ihan ok ja että olisi järjetöntä olla syömättä niitä lääkkeitä. Joku neropatin kylkimyyryläinen lakeija vielä höysti, että sehän olisi yhtä tyhmää kuin olla syömättä diabeteslääkkeitään. Ohoh! Hieman onnahtihan tuo vertaus ja rinnastus, mutta. . . . noukänduu!

Eli viesti oli selvä. Työntekijöitä vastaan on koottu niin vahvat vastavoimat, että parempi kun pidätte turpanne kiinni!


Itapuhteina kuitenkin jotain olen rääpinyt kasaan. Ja aina vaan niistä langan tähteistä. Mikähän siinä on, että langat ovat joka kerran hakusessa, kun jotain pitäisi oikeasti neuloa tai virkata, mutta niitä jämälankoja on koko ajan vain enemmän ja enemmän. Mitä enemmän niitä yrittää tuhota, sitä mahtipontisemmin korit niitä pursuilevat. Hohhoijaa.

                               Nämä päätyivät jo viemisiksi Omatekemälle
                               synttärisankarille.




                                                                                                                           

       Mutta nämä kolmet ovat vielä vaille varpaita. Ongelmana se, etteivät ole   tehdyt mitenkään tai
kenenkään mittojen mukaan vaan lähinnä lankojen riittävyyden :)




Kuusen latvaan pääse kahdella tavalla: kiipeämällä tai istumalla kävyn päälle!
                   Suomennos savolaisesta tuumauksesta


Aamukampa: 1338 

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Irtiotto

Kylläpä se kummasti piristää pienikin irtiotto arjesta.
Viikonloppuna tein yhden yön pikakeikan Espooseen ja huomasin, että matka on edelleenkin yhtä pitkä ja vieläpä mennen tullen. Toisaalta reilua neljänsadan kilometrin huikosta lyhensi radikaalisti ihana kuopukseni, joka hyppäsi puikkoihin matkan varrelta ja viimeiset sadat kilometrit vain hujahtivat huomaamatta. Sitä se hyvä seura tekee.
Paluumatkan loppupäässä itsekseni ajellessa tuli kyllä jo koti-ikävä. Yö musteni ja taivas tarjoili kiitettävällä tempolla vettä kaikissa sen olomuodoissa. Mutta hyvin siinäkin lopulta kävi. Ehyenä ja hengissä kotosängyn viltinmutkaan.

Hienointa tietysti oli se matkan tarkoitus. Kaksi mummin Rakasta mussukkaista, pikkuiset miehet, veljekset 1 ja 3 vee viettivät yhdessä synttäreitään. Samalla koolla olivat tietysti kaikki Rakkaat omatekemäni perheineen eli kaikki äidin kultapossut, vävyt ja miniä ja kaikki mummin pienet Mussukka-Murmelit.  Sellaiset hetket kantavat kauan  ja niiden voimalla jaksaa pitkälle.

Ja mikä parasta, herrat F ja S lymysivät loukkoihinsa ja olivat hiiskumatta koko viikonlopun eikä vatsanahkakaan vonkunut tuskaansa, vaikka ihan pikkuisen, siis ihan vaan pikkuisen kenties tiukka ruokakontrollini lipsahtelikin.

Ehdin vielä  saada valmiiksi veljesten isosiskolle lupaamani torkkupeiton, joten sekin pääsi nyt  samalla oikeaan tehtäväänsä. Prinsessa taisi tykätä.

Värit ovat neitokaisen lempivärejä.

 
Katsellessani heitä kaikkia siinä yhdessä ymmärsin  taas, miten onnekas äiti, mummi ja anoppi minä olenkaan! 



keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Elolleko sittenkin?

Kuukausi sitten alkanut vatsavaiva kidutti, riudutti ja näännytti. Se syötätti monenlaiset lääkkeet ja pahimmillaan haetutti päivystyksestä kipulääkettä piikkinäkin. Ja sitten se mukana seurannut pelko. Se syövytti paitsi vatsaa ja sielua, myös päätä. Ja erityisesti sitä. Eikä se kipukaan ollut mieltäylentävää kuunneltavaa.

Onneksi eilinen ja tämä päivä ovat olleet jo helpompia. Ja sitten koputus umpiluiseen otsikkoon. Toivottavasti huominenkin. Ja kaikki seuraavat huomiset ja ylihuomiset. Ja parempi ollakin. Saadakseni vielä helikobakteerin tutkituksi, olisi pärjättävä kaksi viikkoa ilman happosalpaajaa. Se on tavoite.

Ultrattu on ja tähystetty on. Ei sitä terveenä pysty edes kuvittelemaan, miten runollisen kauniilta kuulostavat röntgenlääkärin sanat; haimassa ei poikkeavaa, maksassa ei poikkeavaa, pernassa eikä sappiteissä  poikkeavaa, ei myöskään munuaisissa,  eikä suurentuneita ilmusolmukkeita. Teki mieli halata.

Yhtä runollista oli kuunnella skopistin selityksiä vatsan limakalvojen kauneudesta. Se skoopin letku siellä kurkussa vähän aiheutti sielullista närää. Mutta hyviä miehiä molemmat, erityisesti hyvien uutisten kertojina, jos kohta muutenkin.

Tulevaisuus alkoi synkistyä, mieli viisti maaemoa  eikä jäljellä ollut minkäänlaista huvitusta yhtään mihinkään. Pahimpina aamuina jo säikkyi omaa peilikuvaansakin; kuka on tuo kurja harmaa pandasilmäinen kuvatus?

Mutta tästä se lähtee. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Talviuniltaan heräilevän "kukkaikkunani" asukit antavat uutta toivoa. Avokado, jonka luulin talvella poistuvan keskuudestamme, virkosi muutamassa päivässä elolle ja alkoi työntää latvasta uutta versoa.



Tässä herra Arthur-Avokado ottamassa ikkunan edessä aurinkokylpyjä




Myös viime kesänä syntyneet pienokaiset, Siiri-Sitruuna ja Reeta-Greippi sinnittelivät talven yli ja näyttävät selvästi virkistyneen. Myös pieni serkkunsa Masa-Mandariini on hengissä, mutta sen verran ujo, ettei halunnut tulla kuvattavaksi.


Aamukampa: 1348



lauantai 8. maaliskuuta 2014

HYVÄÄ. . . . . .

Hyvää naistenpäivää meille kaikille upeille naisille!



Hyvää naistenpäivää vanhoille ja nuorille, pienille ja isoille.
Hyvää naistenpäivää pitkille ja lyhyille, lihaville ja laihoille,
heikoille ja vahvoille,
itsenäisille ja alistetuille,
onnellisille ja onnettomille,
yksinäisille ja sosiaalisille,
menestyneille ja huono-onnisille,
rakastetuille ja kaltoin kohdelluille.

Hyvää naistenpäivää jokaiselle!

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Torkuille

Ja sitten vähän vanhempaa käsiaskartelun tuotosta. Tai vanhaa ja vanhaa. Näiden torkkupeittojen omistajat viettävät pian 1- ja 3- vuotissynttäreitään, eli eivät nämä peitteet nyt niiiiiiiiin vanhoja ole.




Peitteiden kokoero johtuu kulloinkin käytettävissä olleesta ajasta ja voimavaroista, mutta yhtä paljon MUMMIRAKKAUTTA  niihin on neulottu ja virkattu mukaan. Ja kuvakulmakin hieman vääristää.

Työn alla on tällä hetkellä sisarussarjan kolmannelle eli pikkuviikareiden isosiskolle tuleva torkkulipeitto.

Mallit ja ideat ovat puhtaasti omasta päästä revittyjä ja peitteet ovat vuoritettuja.

Ja sittenhän ei tiedä, mitä sitä seuraavaksi keksii. . . . . ;)


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Ruuskankallion juurella


Seuraavat pienet välähdykset viikonlopun keskusteluista eivät valitettavasti avaudu kaikille, mutta niiden hienoviritteisen nerokkuuden ja hykerryttävän lenkoleukaisuuden oivaltavat he, jotka tuntevat isämme tai ukkinsa riittävän hyvin. He pystyvät myös kuvittelemaan tekstiin mukaan ilmeet ja eleet.



Laatimani ateria hupeni hyvällä ruokahalulla.
- Maistuuko? kysyin
- No ei se ihan kamalan pahhookaan oo.



Yritin pöydän yli kurkkien selvittää hänelle muuatta krypton avainsanaa.
- No heleppohan se sinun on kun on terävämmät aivot.
- Välillä kyllä tuntuu ettei ole aivoja ollenkaan, vastasin.
- No sitte vielä helepompi, eivät rutaleha siinä tiellä.


Sunnuntaiaamun kunniaksi löysin kaapistaan hienon ruskeakirjavan fleecepaidan ja ehdotin sitä päivävaatteeksi. Mielellään hän sen pukikin. Hetken päästä aamupalalla:
- Eikö olekkin mukava paita, ainakin varmaan lämmin ja mukavan väljä?
- No kyllähän tässä vähän vilustaa ja taitaa kiristeekki!



Voi sitä meidän ukkia - sanoo joku! <3