lauantai 27. syyskuuta 2014

Pieni ilo ja hölmöjä tekoja

Työpaikallemme tuli haaste. Toivottiin pikkuisia pipoja ja sukkia lahjoitettavaksi Keski-Suomen keskussairaalan synnytysosastolle.




 Tässä minun panokseni keräykseen - aluksi.  Aikaa on vielä, joten saattaahan sitä innostua vielä lisääkin, jahka ehtii. Neulomispeukalon kutina ei osoita laantumisen merkkejä. Lankana näissä Novitan Ipana.


Sitten se hölmöilyosasto. Päätin jättää hetkeksi Oxiklorin-lääkkeen tauolle, ihan vain elimistön myrkkylastia helpottaakseni ja tietysti hieman härkkiäkseni, onko herra Sjögren kuulolla. Ja hyvin oli. Jo  toisena päivänä ärtyivät silmät ja kolmantena alkoi tolkuton jalkasärky. Itkua pusertaen jätin auton kotiin ja raahustin töihin ihan kiusallakin edes hieman liikuntaa saadakseni. Viikon kuluttua olin kypsä lannoittamaan jälleen itseäni reumalääkkeellä.
Ja pari päivää, niin silmät rauhoittuivat ja kivut hieman hellittivät. Kysymys kuuluu, mikä osuus oli työpaikan huonolla sisäilmalla, mutta sehän on puhtaaksi vaiettu, joten sitähän se ei ole.







Siitä ilosta, että kivusta rampautuneet jalat suostuivat taas kävelemään, tein pitkän aamulenkin. Minimyrsky tuiversi syysaamussa, joten teki mieli etsiä paikka, jossa tuulen voiman saattoi aistia paremmin, eli rantaan. Uimarannalla oli vielä kesän jäljiltä laituri paikoillaan, sellainen aika pitkälle ulottuva laituri. Hyvin pitkälle.

Minähän pelkään kaikenlaisia heiluvia ja huojuvia asioita jalkojeni alla. Hurmioituneena tuulesta astuin laiturille. Suljin silmät ja kuuntelin. Otin toisen askeleen. Laituria heijasi mukavasti. Otin kolmannen askeleen ja sitten monta.  Ihana tuiverrus riepoi takkia päältä ja keinutti laituria. Teki mieleni pidemmälle, mutta laiturin päässä oleva levennys näytti märältä, joten pelkäsin liukastuvani ja katkaisevan komean koipeni. Annoin sen verran myönnytystä urheudelleni. Enkä pelännyt. Kunnes käännyin lähteäkseni takaisin. Huh, huomasin olevani kaukana rannasta, siis olosuhteet ja raukkamaisen pelkuruuteni huomioiden hemmetin kaukana. Vatsassa kouraisi, silmissä tuntui sumenevan ja olin aivan satavarma, että laituri oli väistämättä liian kapea, jotta voisin pysyä siinä paluumatkan. En oikein selkeästi edes tiedä, miten selvisin takaisin tukevalle maaperälle. Sitten iski vapina. Että onkohan sitä ihminen vähän pöljä elukka. Ai vähän?



                                Aamukampa   1156!

 

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Ans kattoo ny

Tuli tässä muuan päivä mieleen uutisia kuunnellessa, että mitä se superkarttuma  oikeastaan omalla kohdalla tarkoittaa. Eläkkeen suurempaa kertymistähän se ei tarkoita. Sisäilmamyrkkyjen kerääntymistä kroppaan kyllä.

No mutta, parannusta asiaan on taas tulossa. Siis taas. Yksi takaraja meni umpeen elokuun lopussa, mutta sitten selitettiin sen tarkoittaneenkin vain yhtä osaa työyhteisöstä eli sitä, jossa esimies osaa/jaksaa/haluaa pitää suurinta meteliä alaistensa puolesta.

Nyt on uusi takaraja. Työsuojelupiirin tarkastaja on antanut ukaasin järjestää kaikille muillekin työtiloissa huonosta sisäilmasta johtuen sairastaville puhtaat tilat joulukuun loppuun mennessä ja kuuluu olevan perässä vielä uhkasakkokin. Ans kattoo ny. Mielenkiinnolla odotamme tilanteen kehittymistä. Toisaalta - yhteistyökuvioiden myötä tullut henkilöstön irtisanomissuojakin päättyy sopivasti kuluvan vuoden loppuun, joten saattaahan se olla, että työnantaja keksii yksinkertaisen ja helpon ratkaisun. Taloudellisista ja tuotannollisista syistä. Vai miten se oli? :D

Pakkasia odotellessa värkkäilin muutamana ehtoona varpaiden lämmikkeitä.




 Näistä tuli sen verran töhryiset sutturat, että jäävät ilmeisesti ihan omaan jalkaan, sellaisiksi hupsuiksi tupsutupatöppösiksi.






 Nämä puolestaan päätynevät lopulta lahjoituksena hyväntekeväisyyteen. Akuuttia tarvetta kun ei ilmeisesti kenelläkään ole, eikä paikkaseudulla ole oikein sopivia myyjäisiäkään. Sinänsä harmi, kun voisihan niistä suolarahoja kuitenkin pyytää.  Mutta onhan noita jo kassillinen ennestäänkin valmiina sellaisia ylijäämäsukkia. Katsotaan nyt, miten niiden käy.



Tämä  oli yhden illan pikainen tekele, kun mummin prinsessalla oli huutava pula kännykän suojuksesta. Värit on sitten tarkkaan harkittu, ei mitään "mitä sattuu jämälankakorista löytymään"-settiä.


Lehtisateisia syysmyrskyjä odotellessa. . . . . . .



keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Painajainen

Päivällä leppoisa marjamaa muuttuu sumuisena syysaamuna auringon alkaessa kurkistella horisontissa  hämähäkkikammoisen painajaiseksi.
























Kannattaa siis nostaa katse ylemmäksi. . . . . 





                                               . . . siis reilusti ylemmäksi!











sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Tuumailua

Mies syö pöydän toisella puolella. Omalla paikallaan. Näköalapaikalla. Välillä katse seilaa ulos ikkunasta, pysähtyy. Mies tuumailee verkalleen, vastausta odottamatta, kommenttia kaipaamatta, kuin puoliksi itsekseen, kuitenkin sille toiselle, kun on taas kuuntelija:


On tyyni nyt, ei tuule nyt, kun tuuli nyt, on tyyntynyt.”

Se on tuo Hemmin tyttö, tuo nainen. Tuo joka tul tuola autolla. Ne pittää yhtä tuon miehen kansa. Tuon piätyeläjän. Mersulla ajjaa. Mersulla.”


Vai mänit sie soittammaa isännöitsijälle. Katoha. Kehtasit. Semmoselle herralle. Häirihit sitä. Vaikka onhan tuo mukava, jotta pallaa tuo ulukovalo. Vaikka oisha sitä nähny.”

Tuollakkii kuulu olevan moottorvene, vaikka ei ies kalasta. Ei kehtoo kalastoo. Joutashan tuo kalastammaa, tois mulle vaikka särkijä. Mitä tois? No ahvennii. Kuoppasta kuulu olleen järvellä joku päivä. Mistä ne kuopat sinne lie tullunna?”

Kiitos hyvästä ruuasta. Hyvän ruuan jäläkee, ei oo enneen näläkee, loput jiäköön pöytää, akat siitä löytää.”

Ruokaseuralaisen sisällä kupliva nauru kiipeää hymyksi.
Jotkut vain ovat niin ihania!





                                 Aamukampa   1169!



 

tiistai 9. syyskuuta 2014

Vaihtoehto, joka ei ole vaihtoehto

Aamukammassa vielä liian paljon piikkejä.

Useampaan otteeseen olen sekä yksin, että yhdessä työterveyshuollon kanssa pohtinut tulevia työvuosiani ja ratkaisua jaksamiseen. Olisihan se mukavaa olla jonkinlaisessa kuosissa  myös sen urakan päätyttyä. Voimavaroja verottamassa on useampia tekijöitä, joista oikeastaan millekään en kovin paljoa mahda.

Sisäilmaongelma ei suinkaan ole niistä vähäisin. Tahtomattani minuun asettuneet tautipaholaiset on toinen, osaltaan hyvinkin suuri tekijä. Eivätkä nuo sairaudet ole vähimmässäkään määrin omaa syytäni, vaikka vieläkin joskus sen suuntaiseen syytteeseen törmään. Ikäänkuin asenteellani saisin muutokset elimistössäni ja sen toiminnassa muutettua muuksi.

Ja totta, varmasti asenteessakin on vikaa. Positiivisen vireen pitäminen yllä täydellisen uupumuksen jyrätessä päälle on aikamoinen haaste, jossa en useinkaan onnistu. Varsinkin, kun se vuosien päässä häämöttävä Elämä tuntuu hetkittäin olevan pelkkää toiveunta.

Jaksamattomuuteen ja henkisten voimavarojen niukkuuteen on toki muitakin syitä, sellaista pientä arkisälää, ylimääräistä huolta, pelkoa, rohkeuden puutetta. . . . . .kaikenlaista. . . .

No, nyt kuitenkin työterveyshuolto ihan vakavissaan ehdotti olemista jonkin aikaa  osasairauspäivärahalla. Maksimissaan sitä on mahdollisuus saada 120 päivää. Eli osa-aikaisesti työssä ja lopusta osasta Kela maksaisi sairauspäivärahaa. Vaihtoehto kuulosti hyvältä. Mietiskelin jo valmiiksi, miten paljon enemmän jaksaisin, jos tekisinkin vain kolme päivää viikossa töitä. Ajatus kiehtoi.

Sitten eteen tuli totuus. Aloin selvittää, minkälaisista rahasummista puhuttaisi. Kelan maksama päiväraha, joka on siis 50 % täydestä sairauspäivärahasta, osoittautui sen verran pieneksi, että enää tuo vaihtoehto ei ollutkaan todellinen vaihtoehto. Ihmisen kun on jotenkin tultava toimeen. Se ajatus oli siis haudattava hetimiten alkumetreille.

Ainoaksi todelliseksi vaihtoehdoksi näyttää siis jäävän, jaksaa, tai itkeä ja jaksaa. Kumpikaan vaihtoehdoista ei ole mieltä ylentävä. Kaikenlaiset muut, vuorotteluvapaa, palkaton virkavapaa, vapaaehtoinen osa-aikatyö - hui hai, kokonaan pois suljettuja vaihtoehtoja.

Ne sanovat, että ihminen saa sen, mitä toivoo ja pystyy siihen, mitä haluaa.  Kukahan valopää on tuonkin lauseen keksinyt?

Mutta ei se mitään - jatketaan työuria - vähemmän meitä on sitten aikanaan niitä  eläkerahoja vonkaamassa.



                                 Sunnuntaiaamuna aamulenkillä.