torstai 31. joulukuuta 2015

Toivekirja ja kirjapettymykset


 Vuoden viimeinen päivä lähestyy loppuaan. Vuosi on hyvä päättää muutamaan tarinaan kirjoista. Ensimmäisenä tietysti haluan esitellä toivomani joululahjakirjan.
Raija Oranen: Hirmuinen mies (Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinkin 2015)


Raija Oranen ei petä. Suomen Tasavallan seitsemäs presidentti Juho Kusti Paasikivi, hieman juro ja lapsilleen etäiseksi jäänyt toiminnan mies, rakastuu neiti Valveeseen, pian Alli Paasikivenä tunnettuun naiseen. Orasen kuvaus on voimakasta ja kiehtovaa, syvälle Paasikiven elämään johdattavaa. Kirjassa on 750 sivua ja olen vasta puolivälissä teosta, mutta jo nyt voin vakuuttaa, etten kadu lahjatoivettani. Ja onhan se erinomainen täydennys presidenteistä kertovien kirjojen kokoelmaani. Kiitos esikoiseni.

Kirjarintamalla koin loppusyksyn aikana myös toisenlaisia kokemuksia. Työkaverin kehoittamana lankesin fibromyalgiasta kertovaan kirjaan Vihollinen ruumiissani. Mervi Basunga, Pohjois-Irlannissa asuva vapaa kirjoittaja kertoo kirjassa omaa fibrotarinaansa. Onneksi kirja ei ollut monenkaan euron arvoinen ostettaessa, lukiessa ei sitäkään. Mitään uutta se ei tarjoa ja kielellisesti se on, noh, rohkenen sanoa vähintäänkin tökerö. En tiedä arvosteluni oikeutusta, mutta pettymys oli ainakin suuri.






Anja Snellmanin kirjan Antautuminen ostin lehtiartikkelin perusteella. Ollessani isäni luona vanhasta Apu-lehdestä osui silmiin Anja Snellmanista kertova juttu, jossa käsiteltiin erityisherkkyyttä ja erityisherkkiä ihmisiä. Snellman tunnisti itsessään oireet ja kirjoittu kokemuksistaan kirjan.

Erityisherkkyys, HSP ( highly sensitive person) tai sensomotorinen herkkyys on synnynnäinen neurologinen ominaisuus. Se ei ole sairaus, ei diagnoosi eikä mielenterveysongelma. Ei itse hankittu, ei omaa syytä, eikä ominaisuuden uhriksi joutunut pysty auttamaan itseään.
Tyypillisesti erityisherkkä ihminen kuormittuu ihmissuhteista, väsyy, vatvoo, loukkaantuu herkästi, ylireagoi ympärillään oleviin asioihin, pelkää ja huolestuu. 

 "Kun HSP-ihminen tulee uuteen tilaan, hän on kaikin aistein läsnä. Synapsit vain aivoissa paukkuvat, kun valot, hajut, tunnelma, värit, äänet ja ihmiset lähettävät ärsykkeitä." 
"HSP-ihminen myös rekisteröi koko ajan ihmisten mikroilmeitä, äänen sävyjä, uumoilee ja keskittyy helposti omaan intuitioonsa. Ja koska ihminen elää koko ajan kiihkeässä vireessä, se aiheuttaa myös helvetillistä kuormittumista: väsyy nopeammin, jumittuu, turhautuu, lopulta mahdollisesti uupuu."

(Lainaukset Apu-lehden artikkelista. Valitettavasti irroitin vain lehden sivut, joten en pysty sanomaan mikä numero oli kyseessä, ehkä joku marraskuun 2015 lehdistä).
Lukiessani lehden artikkelia silmäni valuivat vuolaasti. Miten joku voi kirjoittaa minusta, minun painajaisestani, minun arjestani. En epäillyt hetkeäkään, ettenkö kantaisi mukanani kyseistä neurologista ominaisuutta. Toisaalta tieto oli valtava helpotus. 

Sana erityisherkkyys herättää taatusti pahaa verta. Miettikää jokainen tykönänne. Ja lukekaan Snellmanin kirja. Joskin olin hieman pettynyt tähänkin teokseen. Odotin enemmän ja konkreettisempaa. Nyt Kirjassa kuvataan kirjoittajan arkea, erityisherkkyyden valossa tosin.

Näillä ajatuksin uuteen vuoteen. Kiitos kaikille tästä vuodesta ja onnekkaita päiviä ensi vuodelle!

                     Aamukampa vuoden vaihtuessa 697! 




perjantai 25. joulukuuta 2015

Joulurauhaa!

Joulupäivä on laskeutumassa iltaan. Ulkona lotisee vesisade, aatonaattona tullut lumipeite on tiessään.

Joulun liikenteestä pääsin suojelusenkeleiden silmälläpidon alla turvallisesti kotiin. Sain viettää aikaa isojen ja pienten Rakkaiden ja mummin vanhimman Murmeloisen syntymäpäivän merkeissä.

Nyt on aika sytyttää kynttilät, oikaista kuuntelemaan ulkona tuivertavaa tuulta, ikkunaan piiskaavaa sadetta ja ajatella ikiomia pieniä ajatuksia.  Edessä on vielä kaksi kokonaista vapaapäivää. 

Ainakin nyt hetken saavat lankakerät ja puikotkin hengähtää. Ennen joulua ne kilkattivatkin ahkerammin kuin pitkiin aikoihin.



                Pipoja ja kaulahuiveja......





   ....sukkia, säärystimiä ja paitoja. Yksi vaatekappale sujahti pakettiin ja pukinkonttiin niin nopeasti,  etten ehtinyt edes ottaa valokuvaa, mutta haittaako tuokaan mitään.  Sukkien tarve ei suinkaan tähän loppunut, mutta ajattelin pitää silti pikkuriikkisen tauon ja vaikka siivota kodin ja paneutua kirjalliseen projektiin, joka on seisonut nyt luvattoman kauan.





Leipomisen osalta päästin itseni äärimmäisen vähällä; taatelikakku vanhalle isälleni, karjalanpiirakoita ja  taatelimuffinsseja  toisaalle viemisiksi. Muuta ideaahan näissä muffinsseissa ei ole kuin se, että halusin pelata varman päälle.  Gluteenittomina pelkäsin kakun sopivaa sisäkypsymistä.  Kuorrutteena tavallinen sokerivesikuorrutus ja sokerinen kirsikka kruunuksi. Ja niistä pidettiin - kovasti.

Mutta vielä tänään ei minun tarvitse tehdä yhtään mitään. Katselen vain kynttilöitä, napostelen lahjapussista löytyneitä pikkuherkkuja ja elän ajatuksissani hetkiä taaksepäin. 

 " Näin sydämeeni joulun teen......."


 
 

lauantai 19. joulukuuta 2015

Rakkaudella muistoissa...








Tämä 20-vuotias kaunotar, merkittävä suurnainen olisi tänään viettänyt 90-vuotissyntymäpäiväänsä! 

          " Kirjoitan
          ja kun viimeinen varjo väistyy huoneestani
          hautaan katseen käsieni syliin väsyneenä muistoihin
          jotka pitävät lähellä
          eivätkä silti suostu tuomaan Sinua takaisin".

                            -   Eija Jaakola-Partanen  - 


             Kiitos Äiti!

 

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Joulusatu

                                                                           

          Näin  joulusta unta.  Hiljainen maalaistalo odotti ihmisiä luokseen. Minäkin odotin. Olin hiipinyt pirttiin edellisenä iltana ja leiponut pienen taikinan joulutorttuja.  Jouluruokien tarvikkeet olivat suuressa kellarissa, muu tarvittava kasseihin ja laatikoihin pakattuna kamarin lattialla.
          Sitten he tulivat nyytteineen ja nyssäköineen. Äkisti koko suuri tupa oli täynnä iloisia silmiä ja nauravia suita. Kaikki suurimmasta pienimpään olivat paikalla; omatekemäni, mummin pienet tiiperot, miniät ja vävyt. Joimme tulokahvit tuoreiden joulutorttujen kanssa. Pikkuihmisille tarjosin omien pensaiden mustaherukkamehua. Meidän joulumme oli alkanut.
          Tulijat purkivat kamareihin tavaransa. Malttamattomimmat kirmasivat talliin tervehtimaan vanhaa pollea, joka rouskutti kauroja pilttuussaan. Me aikuiset teimme suunnitelman tuleville päiville. Jouluaattoon oli vielä hetki aikaa. Paljon oli tehtävää, mutta kaikki sujuisi yhdessä nopeasti ja olisi osa meidän yhteistä jouluamme.
          Naisväki puuhasimme keittiössä. Miehet valmistelivat rakovalkeita, kantoivat puita pirttiin suuren uunin tarpeiksi, lapioivat polun pihan poikki saunalle, asettelivat lintujen lyhteet ja täyttivät siemenkaukalot. Lapset telmivät lumessa, puikahtivat välillä sisälle katsomaan valmistelujamme ja nappaamaan maistiaisia, raportoivat samalla, mitä miehet kulloinkin touhuavat. Kuusta hakemaan pääsivät kaikki halukkaat. Osa naisväestäkin halusi kokea oikean joulumetsän tunnelman ja saada puista ravisteltavat lumet niskaansa.
          Illan hämärtyessä miehet ja lapset palasivat tuvan lämpimään ja kaikki kokoonnuimme pitkän pöydän ääreen askartelemaan himmeleitä, joulutähtiä, kransseja ja valmistelemaan asetelmia havuista, jäkälistä, tulppaaneista ja valkoisista hyasinteista. Jouluvalmistelut olivat loppusuoralla.  Uunissa kypsyvän kinkun tuoksu levisi kamareihinkin, joissa pikkuväki nukkui päivästä uupuneina, posket raittiista ilmasta ja unesta punoittaen. Aikuiset jäimme vielä istahtamaan iltakahvin ja pipareiden kanssa.  Miehet kävivät tarkastamassa tallin ja katsomassa, että kaikki oli muutenkin ulkona hyvin. Pakkaslumi narahteli heidän saappaidensa alla.
          Jouluaattoaamuun heräsi malttamaton joukko. Jännitys kihelmöi vatsassa. Pikkuihmiset tuijottivat haltioituneina kymmeniä kynttilöitä, tähtiä ja maistelivat joulun tunnelmaa. Katseet pysähtyivät enkelikelloon. Taustalla soivat kauneimmat joululaulut. Riisipuuron ja luumusopan jälkeen koristelimme yhdessä kuusen ja peuhasimme ulkona koko joukolla. Hämärän laskeutuessa miehet sytyttivät rakovalkeat, me laitoimme lasten kanssa kynttilät palamaan jäälyhtyihin ja ulkotuliin. Polle sai ylimääräisen kaura-annoksensa.
          Se oli unenomainen joulu. Kaikilla oli hyvä ja lämmin olla. Sen pituinen se.


   

Aamukampa    715!



sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Joulutähti ja muuta pientä

Aikarosvo on taas ollut liikkeellä.  Kuljettanut vielä mokoma seuralaisenaan jonkinlaista voimarosvoa. Vieraani eivät enempiä selityksiä kaivanne.

Työpäivät ovat olleet viime viikkoina erityisen ( siis ERITYISEN) riepovia ja kuiviin imeviä. Onneksi liki puolta nuorempi kollegani on valitellut samaa, joten syy ei ole yksinomaan vanhuudessani. (Pst...ei se ole sitä muutenkaan tällä iällä ;).) Mutta totuuden nimissä annettakoon periksi ja myönnettäköön, ettei syksyisten "teemapäivien" vaatimat vauhti ja keskittyminen ole enää likikään aiempien vuosien tasolla. Oma osansa saattaa olla tilttaamisen väijymisellä lähipiirissä. Siitä viestii aamuöihin hiipivä herättäjäriiviö.





 Pari viikkoa sitten iski into askarrella. Aloitin joulukorttien laatimisen ja siitä virittyi sen verran mukavasti joulutunnelmaa, että piti kokeilla viime jouluna saamiani tähden "kaavoja". Lopputulos miltei onnistunut. Tähdet on tehty vanhan kirjan sivuista, kuten aiemmassa tekstissä oleva kirjaenkelikin. Minulla kun on sellainen vamma, etten pysty vanhoja ja kiinnostamattomiakaan kirjoja heittämään noin vain pois. Antikvariaatithan eivät niistä enää mitään maksa, eikä lähitienoolla ole sopivia kirppiksiä. Tietysti jos asuisin hieman suuremmalla paikkakunnalla, voisi esim. taloyhtiön yhteisiin tiloihin perustaa "kirjalahjoittamon" eli tyyliin ota ja vie pois.  Ja vaikka kirjoja rakastankin, en halua kodistani pelkkää kirjastoa. Vielä toinen kirjaenkeli ja yksi kirja on kulutettu :D






Käsityörintamallakin tapahtuu jotain pientä. Aivojen tehdessä suunnittelutyötä väkersin jämälankakorin aineksista kasaan muutamat sukat ja yhdet lapaset siihen "jos joku joskus tarvitsee"-laatikkoon.









Sitten tuli ajatus pipoista. Se tuli tämän rusettipipon muodossa Pinterestin pohjattomasta ideapankista. Oikeastaan sen bongasi tämän pipon saajan äiti.

Näytti oikein hauskalta tyttösen päässä.


Enni joutui taas mannekiiniksi.



Ja pitihän samalla tehdä pipo myös pikkuveljelle. Tämä on oma keksimä malli ( tarvitsiko tuohon nyt juuri mitään edes keksiä). Tupsu vain oli toiveena.



Pipot ovat jo päätyneet saajilleen, eikä niillä siis näin ollen ole mitään tekemistä joulupukin kanssa.


Saattoivat vaan tulla liian löysiä/löystyviä, joten seuraavalla vierailulla  lähtee taas mukaan kieppi kutakin lankaa ja parsinneula. Taakse saumaa ja sillä se vaiva korjaantuu.





Herratkin roikkuvat mukana ja elämöivät harva se päivä. Mutta olen jättänyt ne sivuun ajatuksistani. Olen löytänyt jotain paljon merkittävämpää. Siitä myöhemmin.




lauantai 7. marraskuuta 2015

Sunnuntai

                                                    
         
    


           Hyvää huomista Isänpäivää kaikille Isille, Isoisille,   
                 Ukeille, Vaareille, Papoille, Isiksi haluaville!



perjantai 30. lokakuuta 2015

Pyhäinpäivä

                                                     Kirjaenkeli toivottaa




                                  Hyvää ja Rauhaisaa Pyhäinpäivää

                                         ja mukavaa alkavaa marraskuuta!





 

maanantai 26. lokakuuta 2015

Pala palalta!


              "Joka tuntee itsensä, tuntee kaiken."
                        - Axel Fredenholm: Näin olen kuullut-


On  aika huikea tunne, kun näillä vuosikymmenillä alkaa oppia tuntemaan itseään - vähitellen, pala palalta, mutta kuitenkin.
 



 Jostain syystä tuohon kaveriin on äärettömän helppo samaistua. Ja on erittäin kaunis yksilö! Tunnen suoranaista sielun sympatiaa hänen tatteuttaan kohtaan.

                                                Aamukampa 763!

 

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

HUOMENNA


Huomenna maanantaina 12.10. klo 21.30  esitetään TV 1:n dokumenttiprojektissa elokuva Kanarialinnut. Ohjaus Jari Kokko. Kertomuksia sisäilmasairastuneista.




                                                                  Aamukampa    778!

 

torstai 8. lokakuuta 2015

Pukeudu pinkkiin 9.10.

Pakkasherra pusuttelee aamuisin posket punaisiksi. Jalka nousee reippaasti. Mielikin tuulettuu mukavasti.

Valio säästi pahoilta vaurioilta. Ja hyvä niin. Mahtavaa oli kuitenkin katsella luonnon voimaa.

Kädet ovat vipeltäneet ahkerasti, jopa ulkoilunkin kustannuksella. Mutta se on vähän sellainen juttu, kun jotain keksiii ja ryhtyy tekemään, se on tehtävä valmiiksi heti ja nyt ja nopeasti. Ehkäpä siksi en ole koskaan edes haaveillut ryijyn solmimisesta tai vastaavsta. Tai noh, olen kyllä toivonut joskus olevan aikaa hienoille kanavatöille. Mutta toistaiseksi saavat odottaa.




 Mummin koululaiselle värkkäsin pehmoisen paketin postipojan mukaan. Liivi on Novitan Huurretta, resorit Novitan Impivaaraa ja malli lähestulkoon omasta päästä. Ja omasta päästä siksi, että vinkin sain kyllä muuasta valmiista mallista, mutta lopputulos ei muistuta esikuvaansa edes kaukaisesti. Ideana on, että kaulus saisi repsottaa huolettomasti. Oikeastaan saisi repsottaa enemmän kuin mitä se tuossa tekee.



Koko ajan hinkusin jotain klitraa ja siksipä oli aivan pakko  tehdä tuubihuivi heitoselle Novitan Hileestä. Nuo hilekset eivät tuossa kyllä kovinkaan säihky. Mallina Enni-nukke :)





Toisen tuubihuivin ja samaan matkaan pipon tein Novitan Aavasta. Näitä  kaikkia lankoja oli pakko kokeilla, sen verran usein läähätin niiden perään lankahyllyjen välissä. Mukavia neuloa ja mukavan tuntuisia iholla.  Ja ilmeisesti mieluisia kiittelevästä ja myönteisestä palautteesta päätellen.





Mutta se ns. jämälankakori ei sitten hupene. Tai mitä jämälankoja, lähes täysinäisiä keriä osa. Jotain niskan lämmikettä on kyllä pakko kehitellä, näistäkö vai jostain muusta, mutta on. On taas tänään tullut niin paljon painokelvotonta tekstiä ainakin mutistua ja ajateltua, osaksi jopa lausuttu ääneenkin.
Koneellinen ilmastointihan on itsensä pääsarvipään keksintö. Nyt kun muuten olisi työpaikalla kohtuullisen ok tuon sisäilman kanssa, on ilmojen kylmettyä sisälle hönkyvä ilma muuttunut jäiseksi. Eikä siihen tunnu muutosta tulevan ainakaan kauniisti pyytämällä.  Olkapäät, niska, kaula ja päälaki puolijäässä kun istustelee työpäivän ja yrittää piiloutua suoraan yläpuolelta puhaltavalta  jääviimalta, on illalla ja yöllä vitsit aika vähissä. Siinä tyylikkyys  ja jopa asiallisuus työpukeutumisen suhteen unohtuu nopeasti. Ei muuta kuin villahuivi päähän ja toinen hartioille :)

Pari syksyä sitten entisen työhuoneen sama ongelma vei yhdeksi yöksi neurologian päivystykseen, kun kuvittelivat minun saaneen aivoinfarktin tai vähintään TIA-kohtauksen naaman tai puolen päätä puutuessa. Mitään em. viittaavaahan ei löytynyt, mutta oireet palasivat heti kun menin sairauslomalta työpaikalle ja samaan tuoliin istumaan. Silloin ymmärsin syy-yhteyden. 
Mutta - tätä on turha valittaa, lankojahan riittää ja kaupassa on lisää.

Huomenna sitten kaikki pukeutumaan pinkkiin ja Roosa nauha rintapieleen. Omani sain vasta tänä aamuna marketin kassalta!!!


 
 

torstai 1. lokakuuta 2015

Tervetuloa lokakuu ja juhlaputki!

Lokakuu on täällä. Eilen kävelin kauppareisun ja koin sen syksyn ihanimman asian eli tuulen tuiverruksessa keltaisten lehtien sateen ja kahisevat lehtimatot jalkakäytävällä. Uuuuh, miten hienoa.




 Lokakuusta alkaa meidän perheen juhlaputki. Esikoinen viettää syntymäpäiviään aina ylhäisessä yksinäisyydessään heinäkuussa, mutta muut omatekemät ja kaikki mummin Pikkurakkaat ovatkin sitten syksyn ja talven lapsia.

Lokakuussa äidin pikkuiset täyttävät 29 ja 31 vuotta. Huhhuh! Mihin katosivat kaikki nuo vuodet? Syntymäpäiviä riittääkin sitten helmikuuta lukuunottamatta jokaiselle kuukaudelle huhtikuun loppuun asti.


 Nyt on hyvä lankatarjonta käpykylänkin pikkukaupoissa. Mielenkiintoisia hintojakin löytyy kun ajan kanssa tillistelee. Esimerkiksi Novitan Aava-langassa on kahden, kadun vastakkaisilla puolilla olevien kauppojen hintaero 1.40 euroa per kerä. Huikea ero siis. Eikä ole vaikea arvata kummasta kaupasta minä lankani kannan. Puikot ovatkin viuhuneet viime päivät ahkerasti. Tuotoksiin palaan hieman myöhemmin. Eikä syyhy sorminivelistä osoita helpottamisen merkkejä.

Pitkä viikonloppu isäni luona mahdollisti neulomisen, mutta muutoin voimat loppuivat totaalisemmin kuin edes itse ymmärsin. Maanantaina vein hänet viikon lomapaikalle palveluasuntolaan. Illan päälle peseskelin petivaatteita sun muuta puuhaa isän kotona ja lähdin tiistaiaamuna varhain kotimatkalle. Jo matkalla iski uupumus. Kotona ei ollut voimia edes matkatavaroiden purkamiseen. Illan pilkin sohvalla ymmärtämättä mistään mitään ja kömmittyäni sänkyyn iltakahdeksan jälkeen uni tuli heti. Heräsin aamuyöllä järjettömään jysäriin, jonka kanssa kippuroin puoli tuntia kunnes lääke auttoi ja sitten uni jatkui. Herättyäni aamulla kello revitteli jo lähellä yhdeksää. Siis reilut 12 tuntia unta. Onneksi on loma.




Onneksi tosiaan on loma. Ja sitten tuli mieleen, että lällällää Sipilä, minulla on loma. Jokaisen päivän vuoden 38:sta lomapäivästä olen ansainnut. Nythän niitä suunnitellaan nyysittävän vähemmäksi. Eli pitkän työuran tehneitä kyykytetään oikein satasella. Aikoinaan kun palkasta poistettiin ns. ikälisät eli työvuosien mukaan kertyvät korotukset, niitä kompensoitiin muutamalla lisälomapäivällä. Nyt ne suunnitellaan otettavaksi pois. Palautetaankohan ikälisät?  

Noh, ehkä on parempi olla hiljaa, niin tästä kuin muutamasta muustakin asiasta, joista voisi paatoksella paasata muutaman aanelosen verran henkeä vetämättä. Mutta olkoon! Paitsi sen verran on pakko sanoa, että edesmennyt äitini joutui ollessaan sodan aikaan pieni tyttö, perheensä kanssa siirtolaiseksi  Suomeen. He saivat loukon jostain talon nurkasta, ruuakseen kuivaa leipää, jota kostutettiin suolavedessä ja oikein hyvässä talossa jopa lypsylämmintä maitoa ja perunoita kellarista. Mutta he olivat kiitollisia. Ei heille tullut mieleenkään osoittaa mieltään ruuan laadusta tai majoituksesta. Heillä oli ollut todellinen hätä ja he pääsivät turvaan!!!

Tervetuloa siis syksy. Sinua minä en pelkää. Anna tulla vaan tuliaisesikin, olen avosylin vastassa.

Kuvat tarttuivat kameraan jossain Kuopion siellä tai tällä puolella, ehkä, tai sitten ei.


                                           Aamukampa  788! 



sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Mystinen pää

Istun tummuvassa illassa. Viereisestä huoneesta kuuluu vanhan Miehen uninen itsekseenpuhelu. Minä ajattelen. 

Minä ajattelen ihmisen päätä. Kuvittelen, miten se syntymähetkellä on tyhjä ja puhdas. Heti ensimmäisestä hetkestä siihen alkaa kertyä tietoja ja taitoja. Niiden määrä lisääntyy vuosi vuodelta, kunnes jossain vaiheessa useiden vuosikymmenten päästä ne alkavat vähitellen haalistua ja ehkä hävitäkin lopulta. Niin se kai käy.

Sitten voi tulla myös jokin mystinen tauti, esimekiksi herra Alzheimeriksi tituleerattu. Se alkaa armottomasti ja mielivaltaisesti deletoida tietoja ja taitoja jättäen jälkeensä vain tyhjiä mustia aukkoja. Pois pyyhkiytyvien osasten välissä saattaa pilkahtaa pieninä välähdyksinä hyvin selkeitä ja kirkkaita hetkiä, jolloin asiat näyttäytyvät terävämpinä kuin koskaan. Lapsuuden kodin viereinen urheilukenttä avautuu silmien eteen uutena ja kutsuvana. Tänään sen peittävät metsäksi kasvaneet puut, mutta miehen silmissä se on juuri raivattu, omalla hiellä kostutettu ja pientä ylpeyttä rinnassa kutitteleva; melkein kokonaan itse tehty. Tai kentän vieressä oleva seurojentalo, pirunkirkoksi mummonsa ristimä. Sekin aikaa sitten purettu ja pois raivattu, mutta mies näkee sen uutena ja ensimmäisiin avajaistansseihin valmistautuvana, omaa puvustonhoitajan pestiä jännittäen.

Iäkäs Isämies istuu keittiön pöydän ääressä vakiopaikallaan. Painaa pään käsiinsä ja hieroskelee otsaansa. Silmiin hiipii väsymys. Sanat putoilevat verkalleen.

    

        ”Siellä on nyt lauantai-ilta. Sauna siinä ihan pihan reunassa. Mie mänen
     halakoliiterrii ja vien sylyksen puita saunnaa. Sitte mie kannan veit.
     Panen  pessään tulet. Mie istun siinä ja katon sitä tulta.
     Sauna lämpivvää.   
     Sitte se on kylypykunnossa. Sitte mie kylyven. Sitte mie.....sitte......"


Mies hätkähtää. Katsoo minua hetken kuin vierasta. Toteaa: " Missäs minä oon? Enkös mie sielä ollukkaa."

                                            Sitten minulta loppuvat sanat. 

 

torstai 17. syyskuuta 2015

Kanarialinnut

Minähän olen henkeen ja vereen syksyihminen. Kevät ei ole minua varten, eikä sitä ole kesä. Mutta syksy on ja talvikin, jos ei ole lunta kuin nimeksi, eikä pakkasta kuin muutama aste. Mutta se siitä.

Olin usein kuvitellut, etteivät säät juurikaan hetkauta minun suhdettani herra Fibroon. Eikä se ole sitä aiemmin tehnytkään. Nyt  muutamana päivänä olen havahtunut julmaan todellisuuteen. Aluksi luulin, että jalkojeni oireilut ovat takakaikuja Peurungan kuntoiluviikonlopusta. Silloinhan ei mikään paikka pahemmin valittanut.

Mutta jo tiistainen sauvalenkki työpäivän jälkeen oli tuskaa. Heti kun vauhdin siivitti riittävän reippaaksi, hyökkäsi tolkuton kipu jalkoihin. Ensin polte alkoi penikoista ( säären etuosista), sitten se levisi koko sääriin ja lopulta alkoi kiivetä pitkin reisiä. Pikainen diagnoosi; pitkälle edennyt valtimotauti ja katkokävely, joka alkoi akuutisti muutamassa päivässä. No justiinsa. Ja höpö höpö.

Tänään jalat suostuivat tuomaan minut töistä kotiin ilman että olisin tarvinnut irvistellä pahasti. Mutta vatsa tai paremminkin suolisto ilmoitti itsestään. Ensin yksi kivulias kramppi ja sitten toinen ja kolmatta ei ollut vara jäädä kuuntelemaan, suunta oli selvä. Lisäksi rinta kipuilee. Sattuu, puristaa, polttaa ja tuikkiin. Pikainen diagnoosi; pitkälle edennyt keuhkosyöpä tai akuutti laaja-alainen keuhko- tai sydäninfarkti. No justiinsa.

Samat diagnoosit itsessään tehnyt kollega huokaili myötätuntoisesti. Ja yhdessä lisättiin siihen vielä matalapaineen edellään työntämät huonontuneet yöunet ja saatiin selitys sillekin, miksi jokainen ihrakilo tarraa kiinni kylkiin kynsin ja hampain, eikä anna periksi.

Eli se siitä iän myötä helpottavasta fibro-oireilusta. Muuttaa pirulainen vain muotoaan ja alkaa minullakin kiukutella säiden mukaan. Mokoma.  Kun joku keksisi fibromylgiaan sen lopullisen ratkaisun, olisi taatusti Nobelinsa ansainnut.


Miksi nimi Kanarialinnut? Se on nimi elokuvalle, joka kertoo homealtistuksen vuoksi sairastuneista ihmisistä. Elokuva esitetään televisiossa maanantaina 12. lokakuuta. Vielä en tiedä tarkemmin kanavaa, mutta selvinnee aikanaan.
Ei, en ole mukana elokuvassa, mutta minulle tuttuja henkilöitä on.

Ja mitkä kanarialinnut? Sisäilmasairastuneet ovat kuin kanarialintuja, joita ennen muinoin vietiin kaivoksiin. Kun lintu kuoli tai ainakin voi huonosti, tiedettiin ilman olevan niin myrkyllistä, että ihmisten oli aika poistua.


                                            Aamukampa tarkistuslaskennan jälkeen 803! :)

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kroppa vonkuu ja nauttii...

Toinen jakso, pitkä viikonloppu,  toukokuussa alkaneesta virkistyslomasta on takana. Upeaa. Mahtavaa. Nautinnollista.

Laukaan Peurunka tarjosi jälleen parastaan. Eikä sääkään kiukutellut. Aurinkoa oli tarjolla pilvettömältä taivaalta niille, jotka sitä halajavat. Tällä kertaa täytyy sanoa, ettei se niskan ja käsivarsien tuskallisia urtikariapaukamia lukuun ottamatta tuntunut lainkaan pahalta.


Ehdin nautiskella sumuisista varhaisista aamuista rauhassa ennen päivän pyörähtämistä käyntiin. Loman ohjelmajousto oli uskomattoman hienoa. Tämä toinen viikonloppu meni melkein kokonaan uusiksi verrattuna saamaamme painettuun ohjelmaan. Siitä tuli meidän ryhmän näköinen. Toki pakollinen testi vedettiin läpi jo perjantai-iltana suunnitelmien mukaan. Pakollinen sikäli, että Nasy  edellyttää ohjelmaan jotain testauksia. Tai ehkä määräys tulee taustatukijalta eli Ray:ltä.



 Perjantai-iltana tehdyn UKK-kävelytestin tulos oli mieluinen yllätys. Kaikesta liikkumisen yrittämisestä ja hienoisesta toteuttamisesta huolimatta kuvittelin olevani romuttamotavaraa. Mutta ei. Jo "maalissa" vetäjä totesi vauhdin ja sykkeen olleen (yllättävän ;)) hyviä. Enempäähän en tässä niitä erittele. Mutta kuntoluokka oli kahdesta läskikilosta ( eli yhdestä pisteestä) kiinni, että olisi ollut keskimääräinen. Ja se on kuulemma jo todella hyvä. Niin siellä väitettiin. Väitettiin myös, että tavallisesta ns. maallikkoryhmästä harvoin löytyy keskimääräistä korkeampaa kuntoluokkaa saavuttavia. Jeah!



Lauantaina sumun hälvettyä päivä aukeni pilvettömänä. Pieni tuulenvire kävi Peurunkajärvellä ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Pääsin elämäni ensimmäistä kertaa soutamaan kirkkoveneellä. Ja se oli mukavaa. Kun samaan veneeseen istutetaan 14 naista, joista vain yksi on soutanut kirkkovenettä aiemmin, saattoi odottaa vähintäänkin kaaosta. Vaan eipäs. Pientä alkukalisteluahan siinä oli, mutta yllättävän nopeasti kaikki saivat ideasta kiinni ja pääsivät rytmiin ja 9 kilometria soutaa kytkyteltiin yhtä pientä maisemanihailupaussia lukuunottamatta. Ja veneestä nousi rannassa joukko räiskyvän ylpeitä tyttösiä. Että me oltiin hyviä.

Siihen mukaan pari pientä tietoiskunomaista luentoa, runsaasti venyttelyä ja saunajoogaa saunaan kykeneville, hyvää ruokaa ja hyvää unta, mitä muuta se olisi kaivannut. Ei yhtään mitään. Edes Pertti Kurikan nimipäivät lauantai-iltana ei houkuttanut.

Kiitos lomasta esikoispojalleni ja hänen vaimolleen.
Kiitos Nasy.
Kiitos Ray.

Suosittelen hakemaan lomaa, jos vain yhtään tuntuu siltä, että olisi mahdollisuus. Nasy tarjoaa monenlaisia lomia. Itseäni kiehtoisi suunnattomasti lapsi/isovanhempi loma. Yksi mummin Raikkaista olisikin jo sen ikäinen, että voisi lähteä, mutta sitten jäin pohtimaan, että kylpyläosastolle meneminen olisi ehdoton edellytys sille, että lapsikin saisi lomasta kaiken irti, joten taitaa jäädä haaveasteelle. Pitää silti miettiä.

Kyllähän sitä taas jaksaa. Kehossa tosin tuntuu olevan kymmeniä lihaksia  enemmän kuin oli perjantaina lähtiessä, mutta hyvää teki kaivella niitä välillä esille. Jihaa!




torstai 3. syyskuuta 2015

Raikas aamu

Ihana huomata, että syksy on oikeasti täällä. Aamulla voi pukea takin päälle, kietoa huivin kaulaan ja käsineet käteen. Mieli reipastuu lyhyemmässäkin työmatkapyrähdyksessä ja posket saavat punaisen värin.
Tämänaamuinen kävely auttoi aamun alkuun. Loppupäivästä sain  maksaa viimeöisiä velkojani. Ei taida kannattaa herätä klo 1.30 pohtimaan kaikkia maailman asioita. Aamuunkaan mennessä niistä ei tullut valmista :)

Syynä olivat ehkä eilisen ja toissapäivän vuosilomapäivät. Kaksi pitkää päivää, fyysesti ja henkisesti koettelevia, 530 km autoilua ja välissä hyvin pyöriskelty yö isäni sohvalla.

Mutta kaikesta huolimatta olo on hyvä. Kun tekee, mitä sydän sanoo, jää hyvä ja tasapainoinen olo.
Näin on hyvä.



Aamukammasta en sanokaan nyt mitään. Veikkaan, että se kaipaa hieman tarkistuslaskentaa. Tuskin kuvitelmissani kovin suurta heittoa todellisuuteen on, mutta silti. Palataan asiaan tuonnempana.

 
 

perjantai 28. elokuuta 2015

Hengissä selvittiin

Elokuun helle piinasi melkoisen kotvasen, eikä minkäänlaista ajatustoimintaa työn ulkopuolella ollut. Tosin ei vaivaksi asti sielläkään. Nyt taas jonkinlainen tuskahoure on helpottanut ja pystyy hengittämään.

Ja aika jatkaa kulkemistaan kiihtyvällä vauhdilla. Viimeiset viikon ovat menneet sillä tutulla maanantain jälkeen on jo perjantai-systeemillä. Jossain vaiheessa oikein hikisen päivän jälkeen ei oikein tiennyt pystyykö vastaamaan työpäivän päättyessä enää edes itsestään. Onneksi saan asua itsekseni. Kukaan, toistan kukaan ei olisi kestänyt tai jaksanut katsella minua työpäivien jälkeen.

Muuan päivä lukitsin itseni ulos työpaikalta. Tämänhän ei tietysti pitäisi harmittaa lainkaan, mutta harmitti se silti. Kun siinä kävi näes sillä tavalla, että olin jäänyt viimeiseksi lähtijäksi ja tehnyt jo kierroksen lukiten kaikki avaimella lukittavat ovet ja nykäissyt siinä ohikulkiessa pukuhuoneenkin oven lukkoon. Seuraavaksi keräsin kiiruusti tavarani työhuoneesta, laukku on, avaimet on. Ovi kiinni släm ja naks. Auts. Kädessäni oli avaimet, kyllä, mutta vain auton avain. Onneksi kuitenkin se. Ulkona satoi vettä. Jalassa vain sisälipokkaat ja päällä lyhythihainen paita. Ne ulkokengät ja takki olivat siellä lukitussa pukkarissa.

Ensimmäinen ajatus oli tietyti paniikki, kunnes tajusin, että henkilökunnan ovesta pääsee ulos ilman avainta. Ja onneksi auton avaimen kanssa on kodin avain. Lopulta ei siinä käynyt kuinkaan, mutta harmittihan se hemmetin paljon. Oli perjantai. Onneksi kollegani kävi lauantain kauppareissullaan päästämässä minut hakemaan avaimiani, ettei koko viikonloppu mennyt harmitellessa.



Ja kuin tilauksesta posti toi iloisen yllätyksen. Mummin pienet Murmelit olivat halunneet askarrella mummille avaimenperät. Miten aavistivatkin, että mummi tarvitsee kunnolliset rensselit auttamaan avainten pysymistä tallessa. Neitokainen 3,5 v on askarrellut pinkkivihreän ja pikkumies 2,5 v mustapinkin. Ja luonnollisesti se päätyi auton avaimiin. Das Auto ansaitsee kunnon avaimenperän.

Herroista Fibro ja Sjögren ovat antaneet olla kutakuinkin rauhassa mutta herra Alzheimerin kanssa on painittu sitäkin enemmän. Kesän mittaan olen taittanut liki kolmensadan kilometrin taivalta edestakaisin ja syyskuukin vaatii kaksi reissua vähintään. Jossain vaiheessa on pakko pysähtyä lepäämään. Vaikka huono omatunto kuinkakin raatelisi sisuskaluja, on pakko joku loman pätkä tai viikonloppu ottaa itsellenikin. 

Lähitulevaisuudessa onkin luvassa toukokuussa aloitetun rentoutusviikonlopun toinen jakso.

Nyt pussittamaan äsken saamiani mustaherukoita. Sitten illan hämärtyessä tuikkuja palamaan ja nauttimaan sateen ropinasta.

Aamukampa 811!!


lauantai 15. elokuuta 2015

Lämmintä syksyksi ja pupujussi

Elokuu revittelee jo puolta väliä. Ja aurinko tillottaa täydeltä taivaalta. Olkaa hyvä ja vassokuu. Heinäkuun sadetta kuunnellessa sain muutaman neulomuksenkin taas valmiiksi. Jouten istuminen ei vieläkään luonnistu oikein kunnolla. Opettelussa on.




Vaikka pikitien päässä ei se talvi yleensä kovin kovakouraisesti ketään kohtelekaan, kyllä niitä sukkia ja lapasia kuitenkin tarvitaan. Tässä mummin tokaluokkalaiselle neitoselle setti.




                             Toiselle mummin pikku-ukkeleista ruskeasävyinen
                                                               setti...




                                                   ...ja toiselle sinisävyinen.




 Kouluneitoselle vielä toisetkin lapaset. Nämä oli aivan pakko tehdä vain siksi, että pääsin kokeilemaan saamaani uutta mallia.





Ja sitten mummin pienemmälle prinsessalle, myös pikitien päähän, unipupu. Entinen oli halunnut jäädä lomareissulla Ville Viikingin kainaloon laivalle. Toivottavasti tämä saa yhtä hyvät halit kuin edeltäjänsäkin. Tottakai saa.

Työpaikalta terveisiä sen verran, että tuuletellaan ahkerasti.On jopa päiviä, jolloin ei päänsärky iske heti aamusta, joskus ei ollenkaan. Kuten varmasti muistatte, olemme siis sisäilmapakolaisina uusissa tiloissa. Heti alkuun vaadimme ikkunoihin hyttysverkot ja niiden turvin on vielä pärjätty. Tulevasta en sanokaan mitään.

                    Aamukampa    824!

 

maanantai 10. elokuuta 2015

Petolliset kelit ja vattumatoja

Minä niin valmistauduin syksyyn, niin eikös tämä halvatun elokuu sitten pilannut hyvät syyskelit. No, suotakoon  ne heille, ketkä näitä kaipasivat. Ainakin mummin pikkuihmiset saavat nauttia lämpimistä keleistä. Harmittavasti koululaiset joutuvat palaamaan pilttuisiinsa juuri nyt kun keli alkoi suosia heitä ja heidän lomailuaan. Tai siis sää, jos ollaan tarkkoja. Keli on enemmän maanteiden juttuja.

Mutta enpä valita, eihän aina voi olla minunkaan mieleisiä kelejä :)

Töissä on hujahtanut jo muutama viikko loman jälkeen ja siis kirjaimellisesti hujahtanut. Maanantain jälkeen tuntuu aina olevan perjantai. Päivät venyvät ylipitkiksikin, mutta toisaalta on hyvä tunne, kun tietää saaneensa päivän haluamaansa pakettiin ennen kotiin lähtemistä. Ja kyllähän se kohta helpottaa, kun kollega palaa ensi viikolla lomaltaan.

Mansikoita on vähän ostettu ja pakastettu talven varalle. Meni kauppahommiksi, kun pitkäaikainen vakitoimittajaviljelijä löi tiskiin sellaisen hinnan, että lupasin palata myöhemmin asiaan. Palaamatta jäi. Onneksi lähikauppa välitti naapuripitäjän marjoja sillä hinnalla, jonka olin asettanut itselleni kipurajaksi.

Mustikkametsässä olen käynyt kerran. Se ainoa paikka johon osaan mennä, oli kävelty kyllä tarkkaan ja haravoitu. Muutama litranen sieltä kuopuksen kanssa saatiin ahkeralla haahuilulla. Onneksi lapsi tuli seurakseni, muuten olisi jäänyt sekin keikka tekemättä alueella liikkuneen karhun vuoksi. Kyllä hän niillä muutamat treenien jälkeiset rahkat maustaa.

Vattuja en edes yritä etsiä. Vaikka ne kuinka tarkkaan puhdistaisi, tuntuu aina talvella syödessä, että niissä on matoja. Ja onhan niissä. Olkoot.

Fibromyalgia ei ole pysynyt nyt työtahdissa ollenkaan mukana. Sjögrenkin lymyilee omissa piiloissaan. Että sikäli tilanne on hyvä. 

Mennä jollotellaan kohti syksyä ja joulukin tulee aivan kohta.

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Mes2"#&h3bw76lsaa=£1mdKHImee67&%%&$$£...........

Ensimmäinen työviikko takana, enkä yhtään tiedä, mitä tapahtui.

Päästäkseni työpaikalle tarvitsen yhden tunnusluvun.
Saadakseni tietokoneen auki, tarvitsen käyttäjätunnuksen ja salasanan. 
Saadakseni varsinaisen pääasiallisen työohjelmani auki, tarvitsen salasanan, mutta jos kirjaudun ilman henkilökorttia, tarvitsen sekä käyttäjätunnuksen että salasanan.
Sähköpostiin tarvitsen myös käyttäjätunnuksen ja salasanan, samoin laskujen käsittelyohjelmaan ja kahteen muuhun. Pääasiallisen työohjelman sisällä tarvitsen lukemattoman määrän erilaisia koodeja eri kohteisiin.

Yhtään noista tunnuksista, salasanoista ja koodeista en muistanut tarkistamatta salaisesta kirjanpidostani. Siis loma toimi. Toinen vaihtoehto on, että muisti heikkeni loman aikana radikaalisti :)

Ja tuo salainen kirjanpito on sen verran salainen, ettei sitä kannata kenenkään yrittää pahoissa aikeissa selvittää. Joskus on itsellänikin vaikeuksia tulkita sitä.

Ja mitä sanoivat herrat Fibro ja Sjögren?

Maanantaina kävin kahvipöytäkeskustelua muuan työyhteisön fibrosisaren kanssa. Lohdutin tätä paljon nuorempaa kollegaa, että kyllä kivut taitavat sittenkin vanhemmilla vuosikymmenillä helpottaa. Hän poloinen kippuroi pahojen kipujen ja jaksamattomuuden kanssa, eivätkä sateiset ja tuuliset aamut helpottaneet hänen oloaan. Minä suorastaan nautin niistä.

Kolmantena kävellen aloitettuna työaamuna aloin sitten mutista itsekseni jo manauksia noita em. herroja nimitellen. Nilkkojen ja polvien nivelet lonksahtelivat omia aikojaan, sarvipäät tuikkivat tulisia tikareita sääriluuhun ja matkan katkeaminen tuntui olevan enemmän kuin lähellä. Pääsin kuin pääsinkin työpaikalle ja loppupäivän vatkasin levottomia ja kipuilevia jalkojani. 

En tiedä, oliko stressillä jotain tekemistä. Loman aikaiset asiat velloivat auttamatta päässä, eikä niistä pääsekään irti, ei ainakaan herra Alzheimerista. Ja työpari on ansaitulla lomalla, joten päivistä tuli auttamatta tiukkoja ja osin ylipitkiä, kun niitä ns. pakkotehdäajallaan töitäkin on.

Mutta hiihaa, tästä se lähtee. Illat pimenevät ja saa sytyttää kynttilöitä. Ja mikä parasta tässä kesässä, yhtään ukkoskuuroa ei ole osunut näille paikkaseuduille. 




                                                             Aamukampa   845!



torstai 16. heinäkuuta 2015

Jospa oppisin joskus. . . .

Viimeinen kolmesta lomaviikosta on kääntymässä loppupuolelle. Mitä vastaan, kun minulta kysytään, miten loma meni? En tiedä. Sanon, että hyvin kiitos. Säät olivat minun kannaltani hienot, suorastaan ihanteelliset ja muutenkin ok. Näinhän minä sanon. Näinhän sitä sanotaan. Mitä muuta sanoisin?

Ensimmäisellä viikolla vierailleille pikkuihmisille sain luvan tehdä syksyksi lapasia. Yhdet syntyivätkin heti samana viikonloppuna.




 Lankana käytin Novitan Nallea. Tuota kuplaneuletta olin jo kauan suunnitellut kokeilevani ja nyt oli sen aika.

Kuulin pikkuihmisten perheen lomamatkan suuntautuvan seuraavalla viikolla samalle suunnalle kuin minun aikeeni olivat, joten kiiruusti toiset lapaset sorviin. Eli he tulivat tervehtimään ukkiaan ja isoukkiaan. Minä arvostan sitä. Vaikka isäni ei aina välttämättä tunne tai muista ihmisiä, on hänellä ainakin edes hetken mukava olo muistamisesta. Ja antaahan se siihen hetkeen elämää, iloisia silmiä ja naurua. Tällä kertaa naamat ja nimet välähtivät mieleen kirkkaasti kuin salama heti ensisilmäyksellä.
Ja miten tärkeää se onkaan niille pienille. On tärkeää opettaa jälkikasvulle, että suvun esi-isät, isoukit ja -mummit, mummit, mammat, ukit, vaarit, papat ja tuffat, ovat arvokkaita ja tärkeitä ihmisiä. Eräänä päivänä heitä ei ole.




 Toiset lapaset tein ihan vain perusraidalliset. Pojan toiveena oli sinistä ja punaista, tytön pinkkiä ja sinistä. Tein vähän omapäisiä ratkaisuja, mutta tykättiin niistä. Sopivia sukkia löytyi täytenä pursuavasta jemmapussista. Sieltä lähti heidän mukaansa myös muutama pehmolelu, toiset neuloen, toiset virkaten tehdyt. Ja hyvä niin. Hyvillä mielin voin alkaa täyttää jemmapussukkaani - jos joku joskus jotain tarvitsee.


 Nyt on meneillään lämmikettä toisen perheen pienille mummin kultiaisille. Syksyksi ja talveksi tarvitaan lämmintä, vaikka ei pakkanen etelän lapsia kovin paljon  kuritakaan.

                                          Mutta entä tämä viimeinen lomaviikko?

Kodin suursiivousta. Neulomista. Lenkkeilyä, jos ehtii ja malttaa. Erään tekstin työstämistä. Lukemista.  Niitä asioita, joista pidän, kun niitä saa tehdä rauhassa ja kelloon katsomatta. Ja niin, ei pidä unohtaa, kävin shoppailemassa; ostin paikallisesta halpakaupasta uudet työkengät, maksoivat peräti 24 euroa. Klitraa huiviakin hiplasin, mutta totesin, etten sitä nyt juuri välttämättä tarvitse, ja huivi jäi henkariinsa. Hemmetin pihi nihilisti. Mutta onhan tässä vielä viikkoa jäljellä ;) Suunnittelin mansikoidenkin säilömistä, mutta mansikanviljelijät tuntuvat vielä odottelevan niiden kypsymistä, joten huilatkoon pakastinkin, eipähän kulu sähköä.

Ensi viikolla töihin. Levänneenä? Rentoutuneena? Hyvinvoivana? Iloisena?  Osittain kaikkea! Ehkä. Elämässä vain on liian suuria mielen päällä pyöriviä asioita. Suurin ( tai oikeastaan ainoa) niistä on herra Alzheimerin valta ja voima. Asian hyväksyminen ottaa aikansa. Jospa minä joskus oppisin...........








                          Aamukampa    854 ( karkea laskelma todellisista työpäivistä pyörii
                                          noin 460 paikkeilla).






lauantai 4. heinäkuuta 2015

Naurua ja itikoita


     Ensimmäinen lomaviikko hujahti nopeasti. Hieno viikko. Ihania ihmisiä
                                                       Äkäisiä itikoita.



 Katastrofikeittiön yksi ennen kokeilematon viritys oli Kinuskikissan  resepteistä löytynyt suolainen herkkupala, eli halloumi- ja parsakääröt. Tai virallisesti parsa- ja halloumi, mutta sama lopputulos.  Halloumijuuston seurana paprikaa ja parsan ilmakuivattua kinkkua. Kuka menee ja ostaa heinäkuussa purkkiparsaa? No tämä menee. Mutta vain siksi, ettei lähikaupassa sillä hetkellä ollut tuoretta. Noh, tuskin se asiaa juurikaan muutti suuntaan tai toiseen.

Söihän niitä. Joskin minun mielipiteeni on, että on aivan turha tuhlata kallista halloumia, kun saman asian olisi mitä ilmeisimmin ajanut mikä tahansa kova juusto.



Se viimeinen katastrofikeittiön kokeilu oli jauhelihapannari. Ohje johdettu turhan monimutkaiselle tielle sipulikeittoineen ja kermaviileineen. Idea erittäin hyvä ja lopputulos maittava, mutta ehkä yksinkertaisempaa oikotietä loikkien yhtä maistuvaa. Hyvin teki kauppansa.



 Tulijoita odotellessa mietin, miten mummi, mummila ja mummin asuinympäristö kykenevät viihdyttämään viiden päivän huvipuisto-/eläinpuistoturneelta tulevia pieniä Kultamuruja. Mutta huoli oli turha. Mummi oli parasta ( vaikka itse sanonkin). Unet mummin vieressä, mummin lukemat sadut, tarjolla olevat vanhat tutut lelut, pieni ja vaatimaton lähileikkipuisto, niin, kukaan ei kaivannut vauhtia, menoa ja meininkiä. Ihanat mukulaiset. Jo perinteeksi muodostuneella leikkipuistoretkellä saattoi vaikka istahtaa rauhoittumaan ja ihailemaan voikukkaa. Edes sitä vauhtia ei välttämättä tarvittu.




 Melkein yhtä perinteiseksi on muodostunut retki torin laidassa koivujen siimeksessä olevalle kesäkioskille, Pink Caféelle. Kioski on 4H:n ylläpitämää toimintaa, jossa käytännön työn, niin myymisen kuin leipomisenkin hoitavat koululaiset ja oppivat näin paitsi tekemistä, myös vastuuta ja yrityksen pyörittämistä. Ja tietysti siitä saa tuiki tärkeää kesätyötä ja omaa rahaa.  Erittäin hieno keksintö!



Ja mikäs maistuu paremmalta kuin omilla kolikoilla tehty pullaostos oman valinnan mukaan ja sen nauttiminen koivun vilpoisessa varjossa.

Itikat eivät sitten olleetkaan kovin mukava juttu. Mummin takapiha on erityisen itikkapuuroista vyöhykettä. Joten odotettu grillaussessiokin meinasi jäädä pahaksi pettymykseksi, kun vapaaehtoisia itikansyöttejä ei löytynyt. Kunnes pikku Murmeleiden Rakas Setämies päättikin tulla pelastavaksi grillimestariksi ja kaikki saivat vatsansa täyteen lihaa, makkaraa, parsaa ( jota sitten jo löytyikin kaupasta :) ) ja herkullista salaattia. Setämiestä sitten rakastettiinkin lujasti loppuilta. ( Niin ja tulihan siinä samalla kaupungista mummille uusi ajopeli. Taas on huoletonta ajella muutama vuosi. Entinen olikin jo melko likainen :D :D )

Ja aivan oikeasti, itikat tekivät hetkessä pienemmässä mummin Rakkaassa pahaa jälkeä. Se, jo ehkä sekin perinteeksi muodostunut pikaretki läheiseen lupiinimetsään poimimaan kukkia, kesti tuskin kymmentä minuuttia, mutta jo sinä aikana itikat kuppasivat pienen miehen turpoaville, punaisille, kutiaville ja leviäville paukamille. Kesäapteekin arsenaali toi kuitenkin avun ja seuraavanakin yönä löytyi uni, vaikka pientä jalkapöydästä pulleroksi turvonnutta jalkaa pitikin vatkata kesken parhaimpia unia. Seuraavana aamuna jättipateista oli onneksi enää hailakka muisto lasten ÄitiRakkaan hyvän hoidon ansiosta.

On helppo olla, kun on helppo olla. Minua silloin tällöin kiusaavat herrahenkilötkin ( muistattehan ne kutaleet, Sjögrenin ja Fibron) olivat vieraskoreita ja pysyttelivät - missä lienevätkään.  Ja niinhän ne tekevätkin, kun ei tarvitse stressata, saa jaksaa jos jaksaa ja olla jaksamatta jos ei jaksa. Ruokaa tekee se, joka ehtii ja jaksaa tai yhdessä. Kun oikein kuuntelen nyt itseäni ja tyhjäksi humahtaneen kodin hiljaisuutta, huomaan, miten nautittavaa voi huiske ja hälinäkin olla, kun tietää, ettei tarvitse jaksaa yhtään enempää kuin jaksaa, saa olla oma itsensä ja kaikilla on hyvä olla.

        
                  Ja heti kun he lähtevät, on jo uusi ikävä. 
         Mutta niinhän se on, että voidakseen palata, on ensin lähdettävä !

Ja lopuksi yhäkin nauruksi kupliva tahaton sanaleikki: Minua pyydettiin lukemaan noin miljoonatta kertaa samaa muumikirjaa. Aloin lukea ja sanoin, että nyt pötkötän tässä omalla tyynylläni, kun tehän jo muistatte varmaan ulkoa tämän kirjan, ettei välttämättä tarvitse enää nähdä näitä kuvia. Siihen neiti 3.5 vee tomerasti: " No, kyllä me muistetaankin ulkoa, mutta ei siitä sisältä".


Ps. Kuvat julkaistu lasten vanhempien luvalla, kioskikuviin sain luvan myyjätyttöseltä.



 



 

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Katastrofikeittiö

Hyvää heinäkuun ensimmäistä! Siitä se lähtee. Helteiden kautta kohti syksyä!

Tulin kertomaan katastrofikeittiöstä.

Ihmisen ei pitäisi pullistella asioissa ja paikassa, jossa saa aikaan korkeintaan kaaosta ja katastrofeja. Kuten minun tapauksessani keittiössä.

Vieraita ( siis omia Rakkaita) odotellessa  ajattelin tehdä jotain uutta, jotain herkullista, jotain spesiaalia. Siis jäätelöä. 

Netistä löytyi helpon oloinen ohje. Meri-Tuuli teki videolla nopeasti, ihan suit sait vaan, ihanan kuohkeaa jäätelöherkkua ilman jäätelökonetta. Siis siitä. Seurasin ohjetta millin tarkasti. Massa sakenikin mukavasti kuumennettaessa. Ahneuksissani ajattelin saostaa sitä vielä hetken lisää. Ja iiiiik, silloin se tapahtui. Massan pinta laskeutui monta senttiä ja kattilaan ilmestyi munamassaa. 

No eipä hätää. Massat viemäriin ja uutta tulemaan. Tajusin kuumentaneeni liikaa. Mutta vahingosta viisastuu.  Seuraavaksi samat kuviot ja kuumennus, siis lämmitys hyvin varovasti. Massa sakeni ja äkkiä pois hellalta, sekaan valkosuklaat ja tadaa, näytti hyvältä, siis rasiaan ja pakkaseen. Välillä varovainen kurkistus ja kyllä, se alkoi jähmettyä.

Vuorokauden kuluttua ajattelin koemaistaa ihan pienen hippusen. Rasian pohjalla oli ohut kerros kellertävää tönkköä ällöttävän makuista rasvatöhnää ja päällä ohut kerros jäätynyttä kermavaahtoa. Jotenkin kummallisella tavalla se näytti hieman erilaiselta kuin Meri-Tuulin videolla. 

Pettyneenä lauoin muutaman painokelvottoman sanan ja paiskasin jähmettyneen oksennuksen näköisen taideteokseni roskiin.
Nyt minulla oli kuitenkin lätäkkö kananmunanvalkuaisia. Siis marenkeja. Ihania suussa rapsahtavia pikkuherkkuja.
Vatkasin ja riiputin kulhoa ylösalaisin. Hyvä. Kuivattelin uunissa ohjeistetussa lämpötilassa ohjeistetun ajan. Vaikuttivat oikein kuivilta ja suussakin mukavasti murenivat.

Aamulla totesin ns. marenkien olevan edelleen kuivia ja rapsakoita - paitsi että ne tarttuivat hampaisiin. Ehkä uskallan antaa koemaistettaviksi saatesanoin, ettei vastuuni ylety hammaslääkärilaskuihin.

Piimälimput ( ruisreikäleivät) sentään onnistuivat.  Niistä ainakin viimeksi yllättäen pidettiin.

Mutta eipä tässä muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia katastrofeja. Vielä on kaksi ennen tekemätöntä ja tavoitteeksi asettamaani asiaa kokeilematta. Saatan kertoa niistäkin joskus. Ellei keittiössä tapahdu jotain vielä kamalampaa  ennen sitä.

Ai niin, aamukampakin on valunut lukemiin 869!

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Tunnelmia

Se on nyt edessä kolmen viikon jakso, jota kutsuvat lomaksi. Jeah! Eli ei mennä työpaikalle, eikä ajatella töitä, ei edes muisteta koko t:llä alkavaa sanaa. Eilinen ilta meni täysin pökerryksissä siitä ajatuksesta, ettei viikonlopun jälkeen todellakaan tarvitse kuontua taksvärkkiin.

Onneksi sen verran kuitenkin ehdin eilen työpöydän lomaputsauksen jälkeen, että kävin pikaisesti riipaisemassa kirjastosta lomalukemista ( sillä optimistisella ajatuksella, että malttaisin asettua lukemaan).


Joku neropatti oli keksinyt, en tiedä säästökö tavoitteena vai mikä, laittaa kirjaston kiinni ensi maanantaista alkaen elokuun alkuun. Sikäli omituista, kun minun käsitykseni on, että kesällä ihmiset kuitenkin lukevat paljon ja erityisesti, jos sää ei suosi aurinkoa hinkuavia tai muutenkaan kesäulkoilua. Muuta näin oli näemmä päätetty.




Sen verran pikaista se kirjastovierailu sitten oli, ettei syväluotaavampaa pohdintaa oman sielunelämän vaatimista kultturitarjonnoista ehtinyt tehdä, joten hyllystä lähti mukaan vanhojen luotettavien kirjoittajien opuksia. Kevyttä, tai no, ehkä sisällöltään ei aivan, mutta helppolukuista ja aivot narikkaan sallivaa.


Tämän päivän aloitin piipahtamalla kaupungissa "ostoksilla". Tai sanotaanko tekemässä valmistelevia asioita ;) Mutta - siitä ei sen enempää.





Torkkulikin sitten valmistui. Tällä kertaa kooksi muodostui n.
 160 x 125 cm , käsittäen 8 x 10 palaa. Sanokoot muut mitä tahtovat, mutta itse tykkään.

Nähtäväksi jää, kauanko tämä yksilö viipyy sohvani kulmalla:)





Ensi viikolla on luvassa lomalaisia, seuraavalla jotain muuta! Ja lankoja riittää, kaupassa näkyvät myyvän lisää. Ja kirjoja. Ja vaikka mitä! Kyllä loma on mukava keksintö!