perjantai 28. elokuuta 2015

Hengissä selvittiin

Elokuun helle piinasi melkoisen kotvasen, eikä minkäänlaista ajatustoimintaa työn ulkopuolella ollut. Tosin ei vaivaksi asti sielläkään. Nyt taas jonkinlainen tuskahoure on helpottanut ja pystyy hengittämään.

Ja aika jatkaa kulkemistaan kiihtyvällä vauhdilla. Viimeiset viikon ovat menneet sillä tutulla maanantain jälkeen on jo perjantai-systeemillä. Jossain vaiheessa oikein hikisen päivän jälkeen ei oikein tiennyt pystyykö vastaamaan työpäivän päättyessä enää edes itsestään. Onneksi saan asua itsekseni. Kukaan, toistan kukaan ei olisi kestänyt tai jaksanut katsella minua työpäivien jälkeen.

Muuan päivä lukitsin itseni ulos työpaikalta. Tämänhän ei tietysti pitäisi harmittaa lainkaan, mutta harmitti se silti. Kun siinä kävi näes sillä tavalla, että olin jäänyt viimeiseksi lähtijäksi ja tehnyt jo kierroksen lukiten kaikki avaimella lukittavat ovet ja nykäissyt siinä ohikulkiessa pukuhuoneenkin oven lukkoon. Seuraavaksi keräsin kiiruusti tavarani työhuoneesta, laukku on, avaimet on. Ovi kiinni släm ja naks. Auts. Kädessäni oli avaimet, kyllä, mutta vain auton avain. Onneksi kuitenkin se. Ulkona satoi vettä. Jalassa vain sisälipokkaat ja päällä lyhythihainen paita. Ne ulkokengät ja takki olivat siellä lukitussa pukkarissa.

Ensimmäinen ajatus oli tietyti paniikki, kunnes tajusin, että henkilökunnan ovesta pääsee ulos ilman avainta. Ja onneksi auton avaimen kanssa on kodin avain. Lopulta ei siinä käynyt kuinkaan, mutta harmittihan se hemmetin paljon. Oli perjantai. Onneksi kollegani kävi lauantain kauppareissullaan päästämässä minut hakemaan avaimiani, ettei koko viikonloppu mennyt harmitellessa.



Ja kuin tilauksesta posti toi iloisen yllätyksen. Mummin pienet Murmelit olivat halunneet askarrella mummille avaimenperät. Miten aavistivatkin, että mummi tarvitsee kunnolliset rensselit auttamaan avainten pysymistä tallessa. Neitokainen 3,5 v on askarrellut pinkkivihreän ja pikkumies 2,5 v mustapinkin. Ja luonnollisesti se päätyi auton avaimiin. Das Auto ansaitsee kunnon avaimenperän.

Herroista Fibro ja Sjögren ovat antaneet olla kutakuinkin rauhassa mutta herra Alzheimerin kanssa on painittu sitäkin enemmän. Kesän mittaan olen taittanut liki kolmensadan kilometrin taivalta edestakaisin ja syyskuukin vaatii kaksi reissua vähintään. Jossain vaiheessa on pakko pysähtyä lepäämään. Vaikka huono omatunto kuinkakin raatelisi sisuskaluja, on pakko joku loman pätkä tai viikonloppu ottaa itsellenikin. 

Lähitulevaisuudessa onkin luvassa toukokuussa aloitetun rentoutusviikonlopun toinen jakso.

Nyt pussittamaan äsken saamiani mustaherukoita. Sitten illan hämärtyessä tuikkuja palamaan ja nauttimaan sateen ropinasta.

Aamukampa 811!!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti