lauantai 31. tammikuuta 2015

"Saarijärven salomailla asui maamies Paavo. . . "

Tulevana torstaina on kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin, torttumiehen päivä. Siitä tuo otsikkokin,  Tarmo Maneliuksen suomentamasta runosta  Bonden Pavo.

Nähtäväksi jää, saanko puhuttua itseni ympäri menemään torttukauppaan. Itse tuskin ryhdyn niitä väsäämään, yhtä ei viitsi alkaa laatia ( nykyisten oikeinkirjoitussääntöjen mukaan kävisi myös alkaa laatimaan, mutta vanhat kouluopit painavat sen verran, etten periaatteessa tietoisesti sitä käytä :) ), eikä nyt taida olla muita syöjiä tulossa. Ehkä kaupan kautta. Jos sitäkään.


Tämän kertaisen kirjoitelman kuvat ovat sitten vain ns. kuvituskuvia ;) eivätkä liity yhtään mihinkään. Niinhän ne aina laittavat tekstiä  suurempienkin juttujen kuvien alle.




 Tästä blogista piti tulla katselmusta pitkäaikaissairauksien kanssa eläkeikää odottavan arkeen. Noh, aamukampaa lasketaan, mutta ei aina kehtaa vaivojansa valittaa, kun silloin on vaivojensa vanki, sanoi kunnioitettu isäni aikoinaan.

Sen verran kuitenkin, että olen taas ymmälläni, kumpi herroista nyt  rienaa, vai joku muu, uusi kummajainenko on asettunut asumaan kyynärniveliin. Ovat niin pahuksen kipeitä ja hetkittäin hermosäryn lailla kiusaavia. Viime viikot olen arponut tth:n lääkärille menoa. Ei vain ole aivan helppoa ylittää sitä kynnystä.  Ihan uuttakin vaihtoehtoa olen mielessäni pelänny, nimittäin nivelpsoria. Nuorempana kärsin iho-oireista ( aivan diagnosoituna). Ehkä kohta, ihan pian hakeudun tietäjien kanssa puheisiin. Edellisestä kerrasta jäi vain niin paha maku. Tuolloin osui nuori kloppi sijaistamaan vakilääkäriä, eikä ymmärtänyt yhtään  mistään yhtään mitään, lähinnä vain vi. . . li. Anteeksi viittaus rumaan sanaan. Tarvitsin vain pienen breikin totaalisen väsymyksen ja uupumisen vuoksi, niin tämä juippi suuttui, kun en suostunut ottamaan mielialalääkitystä ja alkoi kuittailla asiattomin huomautuksin.





Tammikuu hujahti huomaamatta. Oikein mitään en saanut aikaiseksi, en käsityörintamalla, en leipomisrintamalla, no kirjoitusrintamalla kuitenkin jotain. Vaikka välillä viikottaisten pakinoidenkin kanssa hikoilen verta ;). Työpäivä tyhjentää niin tehokkaasti pään, ettei siellä arki-iltaisin liiku ainoatakaan julkaisukelpoista ajatusta.

Toki yhdet syntymäpäivät vietettiin, tai kahdet, mutta niistä toisista ei puhuta. Ne varsinaiset juhlat olivat suloisen ja rakastettavan pikkumiehen 2-vuotisbileet. Sykähdyttävin hetki oli varmasti sekä päivänsankarin  että isosiskon riemukas kiljunta heidän kuultuaan tädiltä, että mummi on jäämässä yöksi. Ne toiset synttärit, ne joista ei puhuta, toivat käyttööni uuden uutukaisen puhelimen, aika älykkään. Kiitos rakkaiden omatekemieni.

Aamukampa on kuitenkin ehtinyt lukemiin 1020. Ja muistutan ainakin itselleni, että kyse on kalenteripäivistä. Lukema on paaaaaljon pienempi, jos miinustan siitä viikonloput, arkipyhät ja vuosilomat.

                                   "Oi maamme, Suomi, synnyinmaa
                                     soi sana kultainen!
                                     Ei laaksoa, ei kukkulaa,
                                     ei vettä, rantaa rakkaampaa,
                                     kuin kotimaa tää pohjoinen,
                                     maa kallis isien."

                                     J.L Runeberg: Maamme ( Vårt land)



keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Alamäki

Lapsena kuvittelin aina, miten joulukuun ja tammikuun välissä on tyhjä sola, jonka yli piti onnistuneesti hypätä. Sen jälkeen alkoi alamäki, joka vei kiintyvällä vauhdilla kohti kesää.

Taas  on yksi onnistunut hyppy takana ja se alamäki alkoi. Se todellakin alkoi. Vauhti tuntuu kiihtyvän päivä päivältä. Enää ei pääse hämärissä hipsimään töistä kotiin, kun vaaleansininen hetki vain jatkuu ja jatkuu. Tammikuu on miltei taputeltua tavaraa ja sitten onkin jo kohta juhannus. Ja sitten  - tadaa, kyllä, uusi syksy.

Viime päivien pakkaset ovat ystävällisiä pakkasia. Ne ovat saaneet ainakin herra Fibron hiipimään loukkoonsa ja olemaan hyvin hissuksiin. Eikä tuo toinenkaan herra ole pahemmin äännähdellyt. Eivät näemmä pidä pakkasesta. Enpä kyllä minäkään muuten. Avannossahan olisi myös herrojen häätelyyn sopivan kylmää, mutta toistaiseksi itsesuojeluvaisto on pitänyt sieltä poissa. Koskaan ei tiedä, josko siitäkin kohtaa vielä joskus nyrjähtää. En kyllä usko.

Käsillä tekeminen on jäänyt hyvin vähälle. Ideoita kihisee päässä, mutta aikaa ei vain ole laittaa toteutukseen. Lienee saamattomuuttakin. Kaiken liikenevän energian vie sanasaasteen tuottaminen, josta yritän saada painokelpoista koostetta. Keskittyminen on vain haasteellista, kun työpäivän jälkeen pää on täysin tyhjä. Välillä siellä jotain liikahtelee ja silloin idea on kiiruusti laitettava paperilappuselle, jos en satu olemaan koneen äärellä.  Uskokin horjahtelee ja hermo paukkuu välillä, mutta ajan kanssa ja hissuksiin.  

Työrintamalla sama arki jatkuu. Paitsi, helmikuun puoliväliin mennessä pitäisi valmistua vanhasta remontoidut tilat, joiden uskovat olevan puhtaita ja terveitä. Minä en usko. Varsinkaan, kun niistä tiloista aiemmin pois muuttaneet epäilevät koko projektia. Mutta kun minut yhtenä pahiten sairastuneena on velvoitettu kokeilemaan, niin kokeillaan. Samahan tuo. Ja toisinaan tuntuu, että nämä loput vuodet on vaikka lantaoven pönkänä.

Loput? Niin - aamukampa hupenee myös huikealla vauhdilla. Tämän päivän tilanne on 1030!!


sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Ja taas mennään

Uutta vuotta on eletty jo muutama päivä, mutta palataan vielä toviksi menneen vuoden loppupuolelle.

Yksi hyvä uutinen siellä on se, ettei sisareltani sittenkään löytynyt Sjögreniä, vaikka oireet vahvasti viittasivat siihen. Hänhän alkoi herra Fibron kanssa seukkamaan ennen minua, joten pelättiin toisenkin herran lyöttäytyneen matkaan, vaan  toistaiseksi  oireet jäivät ilman selitystä.

Tokihan vuosi sisälsi paljonkin hyviä asioita, niistä voi vain olla kiitollinen ja laittaa ne kauniisti silkkipaperein muistojen laatikkoon.  Niitä voi sieltä sitten ottaa tarvittaessa esille.

Joulu oli pieni ja hiljainen.  Joulun alla ne tutut toista tuhatta kilometriä. Isäni luona kävin valmistelemassa hänelle joulua, mutta varsinaisen joulun hän vietti sisareni luona.  Toinen reissu oli sitten pikitien päähän, jossa mummin vanhin mussukka, jouluaaton tähtönen,  täytti jo 7 vuotta.  Ja vastahan hän syntyi - ihan äsken.




 Jouluviemiset olivat omatekemiä. Noita piparikuusia tuli useampikin, mutta olivat niin nopealiikkeisiä, etteivät ehtineet yhteispotrettiin.



Pipareiden päällystäminen valkosuklaalla sokerivesikuorrutteen sijasta antaa niille aivan oman säväyksensä, mielestäni selkeästi paremman.  Osa pipareista oli aivan perusreseptillä tehtyjä, mutta osa taas tutusti munattomia ja gluteenittomia.
 


 Karjalanpiirakat syntyivät viemisnyssäkkään kuin vahingossa. Kuopus oli toivonut  jouluaterialle omatekoisia piirakoita ja munavoita, joten huomasin niitä piirakoita tulevan sen verran reilusti, että tiesin heti osoitteen, missä mummin piirakat taatusti maistuvat. Ja maistuivat ne.


Ennen joulua taisin kertoa, että kaikki lahjanyytit ovat nyt kaupan valikoimista, mutta sitten tulikin viime hetken toiveita ( tarpeita) ja äkkiäkös niitä; luistelijaneitoselle säärystimet ja samaan sarjaan lapaset ja pienille ukkeleille sukat ja lapaset. Langat löytyivät lankakorista, jotain Nallea taitavat olla.

Noiden em. reissujen jälkeen sitten rauhoituin omaan jouluun ja kuopus tuli seurakseni pariksi päiväksi.  Ihan mukavaa aikaa. Ruokaa vaan turhan paljon, vaikka sitä hyvin pienesti yritinkin laitella.

Oma vointi on tällä hetkellä seesteinen. Flunssakaan ei ole päässyt takertumaan, vaikka ympärillä on ollut enemmän ja vähemmän räkäistä jengiä. Ja hyvä niin.  Nivelet tuossa joulun aikaan olivat melkoisen ilkeällä tuulella, polvet etenkin, eivät ilmeisesti pitäneet possusta ollenkaan. Normaalisti kun olen aika "vähälihainen" :) mutta tokihan sitä jouluna pitää possun takalistoa olla. Pakkasin  possunlopun kuopuksen mukaan ja kävin tiukan, mutta samalla lempeän keskustelun polvieni kanssa ja nyt alamme olla jo rauhanomaisissa tunnelmissa. Sauvalenkinkin hoitivat tänä aamuna valittamatta! Kiltit polvet.

Tätä vuotta on jäljellä vielä 361 päivää, yhtä paljon uusia aamuja ja uusia mahdollisuuksia. Onneksi jokainen päivä on vielä salattu!

Onnellisia päiviä meille kaikille!

                    " Oi, onnellinen, joka herättää
                    niitä voimia hyviä voisi!
                    Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
                    niin ette niin kovat oisi!
                    Miks emme me kaikki yhtyä vois?
                    Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
                    Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
                    Niin suuri, suuri on maa."

                  - Eino Leino: Hymyilevä Apollo -