lauantai 25. heinäkuuta 2015

Mes2"#&h3bw76lsaa=£1mdKHImee67&%%&$$£...........

Ensimmäinen työviikko takana, enkä yhtään tiedä, mitä tapahtui.

Päästäkseni työpaikalle tarvitsen yhden tunnusluvun.
Saadakseni tietokoneen auki, tarvitsen käyttäjätunnuksen ja salasanan. 
Saadakseni varsinaisen pääasiallisen työohjelmani auki, tarvitsen salasanan, mutta jos kirjaudun ilman henkilökorttia, tarvitsen sekä käyttäjätunnuksen että salasanan.
Sähköpostiin tarvitsen myös käyttäjätunnuksen ja salasanan, samoin laskujen käsittelyohjelmaan ja kahteen muuhun. Pääasiallisen työohjelman sisällä tarvitsen lukemattoman määrän erilaisia koodeja eri kohteisiin.

Yhtään noista tunnuksista, salasanoista ja koodeista en muistanut tarkistamatta salaisesta kirjanpidostani. Siis loma toimi. Toinen vaihtoehto on, että muisti heikkeni loman aikana radikaalisti :)

Ja tuo salainen kirjanpito on sen verran salainen, ettei sitä kannata kenenkään yrittää pahoissa aikeissa selvittää. Joskus on itsellänikin vaikeuksia tulkita sitä.

Ja mitä sanoivat herrat Fibro ja Sjögren?

Maanantaina kävin kahvipöytäkeskustelua muuan työyhteisön fibrosisaren kanssa. Lohdutin tätä paljon nuorempaa kollegaa, että kyllä kivut taitavat sittenkin vanhemmilla vuosikymmenillä helpottaa. Hän poloinen kippuroi pahojen kipujen ja jaksamattomuuden kanssa, eivätkä sateiset ja tuuliset aamut helpottaneet hänen oloaan. Minä suorastaan nautin niistä.

Kolmantena kävellen aloitettuna työaamuna aloin sitten mutista itsekseni jo manauksia noita em. herroja nimitellen. Nilkkojen ja polvien nivelet lonksahtelivat omia aikojaan, sarvipäät tuikkivat tulisia tikareita sääriluuhun ja matkan katkeaminen tuntui olevan enemmän kuin lähellä. Pääsin kuin pääsinkin työpaikalle ja loppupäivän vatkasin levottomia ja kipuilevia jalkojani. 

En tiedä, oliko stressillä jotain tekemistä. Loman aikaiset asiat velloivat auttamatta päässä, eikä niistä pääsekään irti, ei ainakaan herra Alzheimerista. Ja työpari on ansaitulla lomalla, joten päivistä tuli auttamatta tiukkoja ja osin ylipitkiä, kun niitä ns. pakkotehdäajallaan töitäkin on.

Mutta hiihaa, tästä se lähtee. Illat pimenevät ja saa sytyttää kynttilöitä. Ja mikä parasta tässä kesässä, yhtään ukkoskuuroa ei ole osunut näille paikkaseuduille. 




                                                             Aamukampa   845!



torstai 16. heinäkuuta 2015

Jospa oppisin joskus. . . .

Viimeinen kolmesta lomaviikosta on kääntymässä loppupuolelle. Mitä vastaan, kun minulta kysytään, miten loma meni? En tiedä. Sanon, että hyvin kiitos. Säät olivat minun kannaltani hienot, suorastaan ihanteelliset ja muutenkin ok. Näinhän minä sanon. Näinhän sitä sanotaan. Mitä muuta sanoisin?

Ensimmäisellä viikolla vierailleille pikkuihmisille sain luvan tehdä syksyksi lapasia. Yhdet syntyivätkin heti samana viikonloppuna.




 Lankana käytin Novitan Nallea. Tuota kuplaneuletta olin jo kauan suunnitellut kokeilevani ja nyt oli sen aika.

Kuulin pikkuihmisten perheen lomamatkan suuntautuvan seuraavalla viikolla samalle suunnalle kuin minun aikeeni olivat, joten kiiruusti toiset lapaset sorviin. Eli he tulivat tervehtimään ukkiaan ja isoukkiaan. Minä arvostan sitä. Vaikka isäni ei aina välttämättä tunne tai muista ihmisiä, on hänellä ainakin edes hetken mukava olo muistamisesta. Ja antaahan se siihen hetkeen elämää, iloisia silmiä ja naurua. Tällä kertaa naamat ja nimet välähtivät mieleen kirkkaasti kuin salama heti ensisilmäyksellä.
Ja miten tärkeää se onkaan niille pienille. On tärkeää opettaa jälkikasvulle, että suvun esi-isät, isoukit ja -mummit, mummit, mammat, ukit, vaarit, papat ja tuffat, ovat arvokkaita ja tärkeitä ihmisiä. Eräänä päivänä heitä ei ole.




 Toiset lapaset tein ihan vain perusraidalliset. Pojan toiveena oli sinistä ja punaista, tytön pinkkiä ja sinistä. Tein vähän omapäisiä ratkaisuja, mutta tykättiin niistä. Sopivia sukkia löytyi täytenä pursuavasta jemmapussista. Sieltä lähti heidän mukaansa myös muutama pehmolelu, toiset neuloen, toiset virkaten tehdyt. Ja hyvä niin. Hyvillä mielin voin alkaa täyttää jemmapussukkaani - jos joku joskus jotain tarvitsee.


 Nyt on meneillään lämmikettä toisen perheen pienille mummin kultiaisille. Syksyksi ja talveksi tarvitaan lämmintä, vaikka ei pakkanen etelän lapsia kovin paljon  kuritakaan.

                                          Mutta entä tämä viimeinen lomaviikko?

Kodin suursiivousta. Neulomista. Lenkkeilyä, jos ehtii ja malttaa. Erään tekstin työstämistä. Lukemista.  Niitä asioita, joista pidän, kun niitä saa tehdä rauhassa ja kelloon katsomatta. Ja niin, ei pidä unohtaa, kävin shoppailemassa; ostin paikallisesta halpakaupasta uudet työkengät, maksoivat peräti 24 euroa. Klitraa huiviakin hiplasin, mutta totesin, etten sitä nyt juuri välttämättä tarvitse, ja huivi jäi henkariinsa. Hemmetin pihi nihilisti. Mutta onhan tässä vielä viikkoa jäljellä ;) Suunnittelin mansikoidenkin säilömistä, mutta mansikanviljelijät tuntuvat vielä odottelevan niiden kypsymistä, joten huilatkoon pakastinkin, eipähän kulu sähköä.

Ensi viikolla töihin. Levänneenä? Rentoutuneena? Hyvinvoivana? Iloisena?  Osittain kaikkea! Ehkä. Elämässä vain on liian suuria mielen päällä pyöriviä asioita. Suurin ( tai oikeastaan ainoa) niistä on herra Alzheimerin valta ja voima. Asian hyväksyminen ottaa aikansa. Jospa minä joskus oppisin...........








                          Aamukampa    854 ( karkea laskelma todellisista työpäivistä pyörii
                                          noin 460 paikkeilla).






lauantai 4. heinäkuuta 2015

Naurua ja itikoita


     Ensimmäinen lomaviikko hujahti nopeasti. Hieno viikko. Ihania ihmisiä
                                                       Äkäisiä itikoita.



 Katastrofikeittiön yksi ennen kokeilematon viritys oli Kinuskikissan  resepteistä löytynyt suolainen herkkupala, eli halloumi- ja parsakääröt. Tai virallisesti parsa- ja halloumi, mutta sama lopputulos.  Halloumijuuston seurana paprikaa ja parsan ilmakuivattua kinkkua. Kuka menee ja ostaa heinäkuussa purkkiparsaa? No tämä menee. Mutta vain siksi, ettei lähikaupassa sillä hetkellä ollut tuoretta. Noh, tuskin se asiaa juurikaan muutti suuntaan tai toiseen.

Söihän niitä. Joskin minun mielipiteeni on, että on aivan turha tuhlata kallista halloumia, kun saman asian olisi mitä ilmeisimmin ajanut mikä tahansa kova juusto.



Se viimeinen katastrofikeittiön kokeilu oli jauhelihapannari. Ohje johdettu turhan monimutkaiselle tielle sipulikeittoineen ja kermaviileineen. Idea erittäin hyvä ja lopputulos maittava, mutta ehkä yksinkertaisempaa oikotietä loikkien yhtä maistuvaa. Hyvin teki kauppansa.



 Tulijoita odotellessa mietin, miten mummi, mummila ja mummin asuinympäristö kykenevät viihdyttämään viiden päivän huvipuisto-/eläinpuistoturneelta tulevia pieniä Kultamuruja. Mutta huoli oli turha. Mummi oli parasta ( vaikka itse sanonkin). Unet mummin vieressä, mummin lukemat sadut, tarjolla olevat vanhat tutut lelut, pieni ja vaatimaton lähileikkipuisto, niin, kukaan ei kaivannut vauhtia, menoa ja meininkiä. Ihanat mukulaiset. Jo perinteeksi muodostuneella leikkipuistoretkellä saattoi vaikka istahtaa rauhoittumaan ja ihailemaan voikukkaa. Edes sitä vauhtia ei välttämättä tarvittu.




 Melkein yhtä perinteiseksi on muodostunut retki torin laidassa koivujen siimeksessä olevalle kesäkioskille, Pink Caféelle. Kioski on 4H:n ylläpitämää toimintaa, jossa käytännön työn, niin myymisen kuin leipomisenkin hoitavat koululaiset ja oppivat näin paitsi tekemistä, myös vastuuta ja yrityksen pyörittämistä. Ja tietysti siitä saa tuiki tärkeää kesätyötä ja omaa rahaa.  Erittäin hieno keksintö!



Ja mikäs maistuu paremmalta kuin omilla kolikoilla tehty pullaostos oman valinnan mukaan ja sen nauttiminen koivun vilpoisessa varjossa.

Itikat eivät sitten olleetkaan kovin mukava juttu. Mummin takapiha on erityisen itikkapuuroista vyöhykettä. Joten odotettu grillaussessiokin meinasi jäädä pahaksi pettymykseksi, kun vapaaehtoisia itikansyöttejä ei löytynyt. Kunnes pikku Murmeleiden Rakas Setämies päättikin tulla pelastavaksi grillimestariksi ja kaikki saivat vatsansa täyteen lihaa, makkaraa, parsaa ( jota sitten jo löytyikin kaupasta :) ) ja herkullista salaattia. Setämiestä sitten rakastettiinkin lujasti loppuilta. ( Niin ja tulihan siinä samalla kaupungista mummille uusi ajopeli. Taas on huoletonta ajella muutama vuosi. Entinen olikin jo melko likainen :D :D )

Ja aivan oikeasti, itikat tekivät hetkessä pienemmässä mummin Rakkaassa pahaa jälkeä. Se, jo ehkä sekin perinteeksi muodostunut pikaretki läheiseen lupiinimetsään poimimaan kukkia, kesti tuskin kymmentä minuuttia, mutta jo sinä aikana itikat kuppasivat pienen miehen turpoaville, punaisille, kutiaville ja leviäville paukamille. Kesäapteekin arsenaali toi kuitenkin avun ja seuraavanakin yönä löytyi uni, vaikka pientä jalkapöydästä pulleroksi turvonnutta jalkaa pitikin vatkata kesken parhaimpia unia. Seuraavana aamuna jättipateista oli onneksi enää hailakka muisto lasten ÄitiRakkaan hyvän hoidon ansiosta.

On helppo olla, kun on helppo olla. Minua silloin tällöin kiusaavat herrahenkilötkin ( muistattehan ne kutaleet, Sjögrenin ja Fibron) olivat vieraskoreita ja pysyttelivät - missä lienevätkään.  Ja niinhän ne tekevätkin, kun ei tarvitse stressata, saa jaksaa jos jaksaa ja olla jaksamatta jos ei jaksa. Ruokaa tekee se, joka ehtii ja jaksaa tai yhdessä. Kun oikein kuuntelen nyt itseäni ja tyhjäksi humahtaneen kodin hiljaisuutta, huomaan, miten nautittavaa voi huiske ja hälinäkin olla, kun tietää, ettei tarvitse jaksaa yhtään enempää kuin jaksaa, saa olla oma itsensä ja kaikilla on hyvä olla.

        
                  Ja heti kun he lähtevät, on jo uusi ikävä. 
         Mutta niinhän se on, että voidakseen palata, on ensin lähdettävä !

Ja lopuksi yhäkin nauruksi kupliva tahaton sanaleikki: Minua pyydettiin lukemaan noin miljoonatta kertaa samaa muumikirjaa. Aloin lukea ja sanoin, että nyt pötkötän tässä omalla tyynylläni, kun tehän jo muistatte varmaan ulkoa tämän kirjan, ettei välttämättä tarvitse enää nähdä näitä kuvia. Siihen neiti 3.5 vee tomerasti: " No, kyllä me muistetaankin ulkoa, mutta ei siitä sisältä".


Ps. Kuvat julkaistu lasten vanhempien luvalla, kioskikuviin sain luvan myyjätyttöseltä.



 



 

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Katastrofikeittiö

Hyvää heinäkuun ensimmäistä! Siitä se lähtee. Helteiden kautta kohti syksyä!

Tulin kertomaan katastrofikeittiöstä.

Ihmisen ei pitäisi pullistella asioissa ja paikassa, jossa saa aikaan korkeintaan kaaosta ja katastrofeja. Kuten minun tapauksessani keittiössä.

Vieraita ( siis omia Rakkaita) odotellessa  ajattelin tehdä jotain uutta, jotain herkullista, jotain spesiaalia. Siis jäätelöä. 

Netistä löytyi helpon oloinen ohje. Meri-Tuuli teki videolla nopeasti, ihan suit sait vaan, ihanan kuohkeaa jäätelöherkkua ilman jäätelökonetta. Siis siitä. Seurasin ohjetta millin tarkasti. Massa sakenikin mukavasti kuumennettaessa. Ahneuksissani ajattelin saostaa sitä vielä hetken lisää. Ja iiiiik, silloin se tapahtui. Massan pinta laskeutui monta senttiä ja kattilaan ilmestyi munamassaa. 

No eipä hätää. Massat viemäriin ja uutta tulemaan. Tajusin kuumentaneeni liikaa. Mutta vahingosta viisastuu.  Seuraavaksi samat kuviot ja kuumennus, siis lämmitys hyvin varovasti. Massa sakeni ja äkkiä pois hellalta, sekaan valkosuklaat ja tadaa, näytti hyvältä, siis rasiaan ja pakkaseen. Välillä varovainen kurkistus ja kyllä, se alkoi jähmettyä.

Vuorokauden kuluttua ajattelin koemaistaa ihan pienen hippusen. Rasian pohjalla oli ohut kerros kellertävää tönkköä ällöttävän makuista rasvatöhnää ja päällä ohut kerros jäätynyttä kermavaahtoa. Jotenkin kummallisella tavalla se näytti hieman erilaiselta kuin Meri-Tuulin videolla. 

Pettyneenä lauoin muutaman painokelvottoman sanan ja paiskasin jähmettyneen oksennuksen näköisen taideteokseni roskiin.
Nyt minulla oli kuitenkin lätäkkö kananmunanvalkuaisia. Siis marenkeja. Ihania suussa rapsahtavia pikkuherkkuja.
Vatkasin ja riiputin kulhoa ylösalaisin. Hyvä. Kuivattelin uunissa ohjeistetussa lämpötilassa ohjeistetun ajan. Vaikuttivat oikein kuivilta ja suussakin mukavasti murenivat.

Aamulla totesin ns. marenkien olevan edelleen kuivia ja rapsakoita - paitsi että ne tarttuivat hampaisiin. Ehkä uskallan antaa koemaistettaviksi saatesanoin, ettei vastuuni ylety hammaslääkärilaskuihin.

Piimälimput ( ruisreikäleivät) sentään onnistuivat.  Niistä ainakin viimeksi yllättäen pidettiin.

Mutta eipä tässä muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia katastrofeja. Vielä on kaksi ennen tekemätöntä ja tavoitteeksi asettamaani asiaa kokeilematta. Saatan kertoa niistäkin joskus. Ellei keittiössä tapahdu jotain vielä kamalampaa  ennen sitä.

Ai niin, aamukampakin on valunut lukemiin 869!