keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Itkupilli - iltasatu

Olipa kerran äiti-ihminen. Semmoinen oli tavallisen tasainen tallaaja, työn puurtaja ja kaihomieleksi nuorena jo kasvanut vai jäänytkö lie.  Olipahan kumminkin, omanlaisensa kummajainen. Mielensä niin kovasti herkkä. Eikä herkkyys katsonut hyvääkö oli vai pahaa tunnevyörynsä, yhtä lailla se alahuulta väpätytti kumpainenkin.

Aikuiseksi kasvettuaan ja maitopartansa maailmalle tönäistyään alkoi herkistellä entistä enemmän. Ikää myöten yhä pahenevia oireita näytti mokoma tunteella eläminen. Silmät alkoivat hiota tuon tuostakin mitä ihmeellisemmistä asioista, useimmiten toisten mielestä vallan turhanpäiväisistä, liian pienistäkin. 

Ja kypsät kymmenet saavutettuaan äiti-ihmisestä tuli jo itselleenkin riesaksi asti vetistelevä. Hyvän sanan kun vain joskus kuuli, eikö jo silmäkulma alkanut kostuttelemaan. Jos oikein monta sanaa, niin jo karkasi kyyneliksi asti silmähiki. Vaan annas olla, kun oikein ison hyvän kohteeksi joutui, alkoi märsytä oikein asiakseen. Enimmäkseen niistä hyvistä asioista vollottikin, joskus itsekseen ja salaa myös niistä yön hämärissä maailman kokoisiksi paisuvista, jos kohta päivän valolla kohtuuteen kutistuvista huolistakin. 

Kun lapsen perhe kaappaa mukaansa viikonloppureissulle, eikä tarvitse penninkään jetiä sijoittaa siihen omia roposiaan, eikö äiti-ihminen ala parkumaan onnesta ja hyvästä mielestä. Kun lapsi sitten laittaa  kotimatkaa varten  äitimuorin auton tankin täyteen menovettä höpöttäen jotain niistä lukuisista nuoruudessaan äidin kukkaron turvin polttamistaan bensalitroista, vääntyy äiti-ihmisen naama väärälleen ja alkaa loputon vollotus liikutuksesta ja kiitollisuudesta huolimatta siitä, että oikeassa tietää lapsen olevan ja hyvää tarkoittavan. Onneksi omat imettämät tuntevat emonsa itkuvamman, eivätkä ehkä kovin pahakseen panne maammon ulvontaa, mutta eipä tuo tahtoisi sitäkään vähää hämmentää heidän mieliään.

Vaan minkäpäs äiti-ihminen luonnolleen tekee. Välillä se kyllä pysähtyy miettimään, ihanko on tosissaan vain ikäbonuksia mokoma kuje, vai olisiko sittenkin pieni yliväsymyksen ripaus kummittelemassa, vai oire työuupumuksesta vai pikkuruinen masennuksen tekelekö siellä kurkkii nurkkapielissä tyrkyllä. 

Kyllä se joskus silmää hiostaa pahasti sekin, jos näkee toisen ihmisen, jonkun rakkaistaan menestyvän, tai iloitsevan tai onnellisen olevan. Eikä tarvitse kuin omasta yllätyksestään toisen iloitsemista  katsella, niin jo alkaa kurkussa kuristaa ja henkeä salvata nyyhkeen tahdissa ja suuta mutruten pitää yrittää hallita kyyneltulvaa juuri koskaan siinä onnistumatta.




                 Semmoinen on äiti-ihminen, itkupilli, turhan mouruaja ja silmäpissijä.
                                                           Sen pituinen se!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti