perjantai 12. elokuuta 2016

Viimeinen!




Nyt tuntuu haikealta. Vuosiloma on tältä kesältä taputeltu. Maanantaina on edessä paluu töihin. Jos asiat menevät kuten niiden toivoo menevän, on tämä viimeinen  varsinaiselta vuosilomalta töihin palaaminen. Seuraavalta kesälomalta en toivottavasti tarvitse palata. Huikeaa! Samalla tavallaan pelottavaakin. Pieniä talven mittaan pidettäviä loman pätkiä ei tässä lasketa :)

Jonkinlainen pelko yrittää valloilleen. Toisaalta manantai tietyllä tavalla jännittää. Päässä välähtelee äkisti yksittäisiä asioita, osaanko enää, muistanko enää, pääsenkö enää työkoneelleni, ovatko salasanat siirtyneet lopulliseen unhon yöhön? Auts. 

Toisaalta tuleva pidemmälläkin tähtäimellä jännittää. Ja pelottaa.  Joskin odotan kovasti lopullista työelämän palveluksesta vapautumista. Ja nautin ajatuksesta. Tottakai minä siitä nautin. Nautintoa himmentää hieman sen jälkeisen elämän levällään olevat suunnitelmat. Luonnoltani olen sillä tavalla kieroutunut, että asioiden pitäisi olla etukäteen tiedossa ja järjestyksessä ja minun pitäisi tietää, miten asiat sitten menevät. Hassua. Hölmöä. Eiväthän asiat kuitenkaan mene niinkuin niiden kuvittelee menevän tai toivoo. Ja siinä koko jutun juju piileekin.



 
 Viimeisen lomapäivän kunniaksi lähdin ämpärin kanssa metsäretkelle. Mukavan navakka tuuli piti kaikenlaiset öttiäiset loitolla ja sään sopivan viileänä. Suunnistin vanhalle puolukkapaikalleni. Äkkiseltään katsottuna marjat näyttivätkin herkullisen kypsiltä, mutta lähempi tarkastelu paljasti hyvin valkoisia kääntöpuolia. Joten kypsykööt nyt rauhassa vielä tovin. Paikka on mukavasti kahden lenkkipolun välisessä maastossa, mutta jostain syystä se saa yleensä olla rauhassa. Ehkä täkäläiset eivät ymmärrä puolukan herkullisuutta.  
 

 Maisemassa on jo hienosti aavistus syksyn kypsyyttä. Valkoisten pilvien ja sinisen taivaan alla puut ottavat ensimmäisiä haparoivia askeleitaan syksyn väreihin. Kaikki näyttää tulleen valmiiksi. On hiljaista. Vain toisilleen kuulumisia raakkuvat varikset korahtelevat laiskasti vainioiden yllä. Tuuli tuo lupauksen syksystä ja heittää äkisti muutaman vesipisaran pienestä poutapilven tummuneesta reunasta. Eikä näitä hetkiä halua vaihtaa pois.


                                     Aamukampa 472







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti