lauantai 15. lokakuuta 2016

Särkyykö?

Haluan kirjoittaa, mutta en yhtään tiedä mitä kirjoittaisin. Eikö silloin pitäisi olla kokonaan kirjoittamatta? Vaan kun haluan.

Keskiviikosta alkaen saikulla. En muista mitä lääkäri laittoi syyksi, mitä väliä. Kela ei kuitenkaan hyväksyisi sisäilmamyrkytystä tai työpaikkakyvyttömyyttä. Onneksi esimieheni tiesi äänestäni soittaessaan minulle, ettei kaikki ole kunnossa ja velvoitti menemään lääkäriin heti. Käytävällä säikyin peilikuvaani, kuolleen lahnan silmät tuijottivat tyhjinä  harmaasta naamasta. Posket valuivat leukojen viereen rynnyksille. Hiukset harottivat pesemättöminä. Ensimmäiselle kohtaamalleni asiakkaalle teki mieli sanoa rumasti. Hyvin hyvin rumasti. En siis ollut työkuntoinen.

Kuunneltuani itseäni ajoin isieni maille lääkärin nimenomaisesta kiellosta huolimatta. Otin rennosti. Hölläsin kaasujalkaa hirvimerkkien kohdalla ja nautiskelin sumuisestä syyshämärästä päivästä. Perilläkin päätin ottaa rennosti, eihän minun tarvitse koko maailmasta huolehtia. Ei läheskään.

Ajellessa kuuntelin itseäni lisää. Tunsin oloni fyysisesti hyvällä tavalla oudoksi, kuin olisin noussut viikkojen mittaisesta korkeasta kuumehoureesta ja alkanut pikkuhiljaa toipua. Teki mieli silittää itseäni. Silitinkin ja sanoin, et sinä mene rikki, minä pidän sinusta huolta, mennään ihan hiljaa ja varovasti, kaikki on hyvin. Ja se uskoi. Muistan saman tunteen vuosien takaa mentyäni pitkältä työuupumussaikulta töihin. Minusta tuntui, että piti kävelläkin varovasti, hengittää pinnallisesti, puhua hiljaa kuin olisin kävellyt heikolla jäällä, joka ei ehkä kestä. Jää kesti. 

Kuollut lahna on mennyt peilistä pois. Raivoisat nivelsäryt ja paine rinnassa hävisivät lähes kokonaan kahdessa päivässä. Silmistä sepeli on  karissut  eikä päätä purista normaalia enempää. Tämä kaikki siitä huolimatta, että isohkoja asioita on taustalla vireillä. Jostain käsittämättömästä syystä en edes kunnolla stressaa. 

Pari kysymystä nousee mieleen: onko työpaikan ilma todella tällä hetkellä niin myrkyllistä, että se vie noin huonoksi vai onko työuupumus niin lähellä väijymässä, etten edes ymmärrä.  Edessä kaksi viikkoa pelkkää omaa aikaa. Katsellaan rauhassa elämää.


Tämä kuva ei ole omani, omatekemieni oma se on. Varsinaista lupaa  julkaisemiseen en ole kysynyt, mutta tunnustan kyllä syntini. Tässä kuvassa vain on jotain! Jokin käsittämätön harmonia, nuo värit, tuo meri. (Ja anteeksi ruma asettelu, pienempänä sitä ei vaan voinut tarjoilla, ei kertakaikkisesti voinut.)

Aamukammasta pudotetaan nyt reilummin päiviä pois. Tällä hetkellä työpäivien lukumäärä on 195!!  Työolosuhteet huomioiden siinä on tasan yhtä monta liikaa.


                      "Mummi, sulla on hyttysiä nenässä."
                                        - Matti 3 v - 
 

1 kommentti:

  1. Tosiaan, koko maailmasta ei tarvitse huolehtia. Hyvin samoissa fiiliksissä täällä, henkeä ahdistaa ja särkee. Puolikkaasta työajasta juuri ja juuri selviän. Voimia sinulle <3

    VastaaPoista