torstai 30. kesäkuuta 2016

Kohta tonttuja tekemään

Juhannus hujahti ohitse. Aamuissa on jo aavistus loppukesää, ihan pieni, mutta kuitenkin. Kohta alkaa mansikka-aika. Montakohan laatikollista sorrun tänä kesänä ostamaan? Varmasti aika monta, jos hinta vain on passeli. Mustikkasadosta ennustelevat kohtuullista. Marjamaantiede on edelleen hakusessa, joten katsotaan miten niitä päätyy pakkaseen. Ainakaan itikoiden, mäkäräisten ja punkkien syötäväksi ei itse huvita mennä. Toisaalta, ainakin viime kesänä lenkkipolun varrella oleva mustikkametsä oli vajaassa päivässä imuroitu putipuhtaaksi. Kertoivat paikkakunnalla pyörineiden toismaalaisten lauman hyökänneen ikäihmisten suosimalle ja lähellä asutusta olevalle metsätierakkeelle. Hävytöntä sanoisin, jos ei tulkittaisi rasismiksi.

Metsä sinänsä, sitten kun lehdet alkavat kellastua ja kaikki ikävät pikkuotukset ovat saaneet kesänsä päätökseen,  on autuaallinen paikka lenkkeilijälle. Ja sinne sitten taas hakemaan mielenrauhaa ja energiaa, kunhan helteet helpottavat ja öttiäiset häviävät.

Juhannuksen vapaapäivinä vaatehuone ja kaapit raikastuivat ja tulivat järjestellyksi. Hyvä niin. Yksi päivä kului rattoisasti siskon ja hänen miehensä vieraillessa luonani. Hoitelen yhäkin lyhyen rantalenkkimme aikana auringon kärventämiä makkaroita niskassani. Kyllä ne siitä kohta.

Käsityörintamalla olen saanut aikaiseksi lähinnä sellaisia välitöitä. Suunnitelmissa on kyllä aivan asiallisiakin juttuja, mutta ne odottavat sopivaa hetkeä ja rahallista satsausta lankoihin.



 Tämä tyyny on ollut tekeillä ainakin pari vuotta. Väritkin ovat pikkuneitokaisen silloisia lempparivärejä, mutta kelpaa kuulemma vieläkin.




 Jostain hetkellisestä mielijohteesta tein tyynystä tähteeksi jääneestä  suloisen pehmoisesta langasta vastasyntyneen neulesetin ja junasukat. Jos joku joskus tarvitsee. Tiedossa ei kylläkään ole tarvitsijaa, ainakaan lähipiirissä.













 Eräänä iltana etsin  tuulettimen ja avointen ikkunoiden avulla huushollin viileintä paikka ja se löytyi lattialta. Siinä istuskellessa aloin penkoa taas sitä niin usein mainittua jämälankakoria ja sain muutaman kökkösen tuhottua patalapuiksi. Nämäkään eivät kovin paljoa ajattelutoimintaa vaatineet.









Pinterestistä löysin hauskojen sukkasten kuvan. Ohjekin olisi löytynyt, mutta englanninkielinen, ja vaikka kieli jotenkuten taittuukin, on neuleohje omanlaistansa terminologiaa, joten yrityksen ja erehdyksen kautta pelkästään kuvaa katsellen sain kuin sainkin kesäsukkaset aikaiseksi.





Ja kuten huomaatte, ei järin suuria hoksottimia niidenkään tekeminen edes vaatinut. Seuraavista saattaisi tulla jo siistimmän näköiset. Nämä ovat vain harjoituskappaleet.
 



Äkkiseltään aika vaikea näitä on sukiksi edes kuvitella. Ihan mukavat sipsuttimet, vaikka en
                                        itse  ohuista ja hengettömistä villasukista niin välitäkään.

Virkatut pussukatkin ovat nauhoja vaille valmiit, kaikki 48 kappaletta. Joulukuu voi tulla.
Niin ja mitä otsikko tuumailikaan? Tonttuja tekisi mieli tekemään. Kyllä. Ainakin pari eri sorttia on aivan pakko kokeilla. Kunhan löytyy langat juuri niitä oikeita sävyjä, niin sitten lähtee.

Tämä päivä oli melkoista tuskaa. Painostava ja sähköinen sää herättelivät herrojani hereille ja siihen kun lisää päälle vielä työtilan liiallisen kuumuuden ja huonosti  nukuttujen öiden silmätikkuilut, aloin tähytä kalenteria eteenpäin entistä odottavammin.  Aamukampa 515, kalenteripäiviä. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.




lauantai 25. kesäkuuta 2016

Juhannus




                              " Oi, katsokaa, miten lainehet 
                               niin kauniisti rantoja kaulaa!
                               Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
                               niin kauniisti lehdossa laulaa!
                               Oi, ootteko nähnehet illan kuun
                               ja kuullehet kuisketta metsän puun,
                               min ylitse valkeat hattarat
                               suvitaivaalla vaeltavat?"



                               " Tai ootteko koskaan te painaneet
                                pään kesäistä nurmea vastaan,
                                kun heinäsirkat on helisseet
                                ja raikunut laulu rastaan?
                                Sinikellot tokko ne keinuivat,
                                lepinkäiset tokko ne leijuivat,
                                ja tuoksuiko kukkaset tuhannet?
                                - Sitä tuoksua unhota et."

                             
                                  Hymyilevä apollo
                                      - Eino Leino - 

                                        Aamukampa    520


 

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Aattoaamua!



Utuiset pilvet peittävät taivaan. Lämpöasteet huitelevat kuitenkin tukahduttavissa lukemissa ja ilman kosteus luultavasti lähentelee sataa prosenttia. Tai melkein. Sää on siis toiseksi kamalin mahdollinen. Kamalinhan on, jos nuo pilvet tuosta häipyvät.

Tein pienen aamulenkin, mutta eihän siellä voi olla. Itikat hyökkäsivät kimppuun ennen kuin ehdin kunnolla sulkea ulko-oven. Jättivät jälkeensä koko kehoa polttelevan tuskan. Kiva.

Mietin tuossa kotiin kiiruhtaessani, miten ihmiset voivat vuosi toisensa jälkeen noudattaa vanhaa suomalaista tapaa, painua keskelle metsää, korpeen itikoiden, muurahaisten ja muiden öttiäisten syötäväksi, juomaan nokisesta pannusta likaiseen järviveteen keitettyä kahvia, syömään kärventyneitä makkaroita ja varomaan jokaisella suupalalla ja hörppäyksellä suuhun joutuvia ampiaisia.

Kateellisen panettelua? Ehkä. Pientä kokemusta mökkielämästä muinaisuudesta on, eikä siellä ole yhtään hyvää muistoa. Ei ensimmäistäkään.

Taka-aikoina, vanhoina hyvinä aikoina sain viettää yhden juhannuksen Espoossa; ei itikoita, ei ruuhkia, ei liikaa meteliä, ei liikaa ihmisiä! Siinä oli jotain!

Tokihan minä haaveilen mökkeilystä. Jos olisin rikas, minun mökkini olisi meren rannalla, sen verran korkealla kalliolla, ettei siellä tulisi täysin tuuletonta hetkeä. Ja ikkunasta avautuisi meri, jonka horisonttiin voisi tuijottaa niin kauan, ettei enää näkisi mitään muuta.

Miten lienee sisämaan ihmisellä tuollainen palikka päässä liikahtanut. Kyllä järvimaisema on kaunis, pienet lammet ja purot, niemet ja lahdekkeet ovat suomalaista maisemaa parhaimmillaan, mutta vain, jos sinne ei tarvitse mennä olemaan.




Yhden toiveen ajattelin säiden haltialle esittää. Saisiko yhden nasakan pakkasyön tähän pikimmiten. Sellaisen, joka tappaisi vain ihmistä raatelevat itikat, ei muita öttiäisiä, että riittää linnuilla ruokaa. Ja saisi se punkit jäädyttää.

Nauttikaa juhannuksestanne itse kukin omilla tahoillanne! Heinä ja elokuussa on sitten helteiden vuoro! Eli jos minusta ei kuulu, olen vetäytynyt punkkerin suojiin odottamaan syksyä! Otan mukaan riittävästi kutimia ja kynttilöitä. Ja vinon pinon lukemista.

P.S. jos tämä kuulostaa perusnegatiiviselta ja periaatteelliselta valivalilta, ei se ole sitä. Ei myöskään tietoista provosointia. Se on tunteiden purkua, pohdiskelua, tästä hetkestä pursuavaa ( konkreettisesti) hajatelmien virtaa. 







lauantai 18. kesäkuuta 2016

Sataa laariin!

Ulkona ripsuttelee leppeää kesäsadetta. Tulevana tiistaina on kesäpäivänseisaus. Matka kohti syksyä alkaa!! Noh, älkäähän nyt hermostuko, tämän alkukesän on vain sadellut laariin ja helteetkin ovat vielä edessä jahka heinä- ja elokuulle ehditään. Joskaan en ole pannut tätäkään pahakseni. Helteet saatan pannakin.




 Eilen illalla nuuskuttelin ulkona sateen jälkeen uskomattoman hienolle tuoksuvaa luontoa ja  säpsähdin huomatessani tuijottavani pihavaahterassa istuvaa variksen reuhaketta silmiin. Siinä se jotain sanoakseen kurnutti ja yritin jutella sille, mutta eihän se oikein antautunut juttusille. Jotain asiaa sillä kyllä tuntui olleen. Kovin lempeästi en alkanut lepertelemään, koska muistin lapsuudestani tarinan naapurin poikien kesyttämästä variksesta, josta meinasi tulla maanvaiva. Väistämättä tuli mieleen myös herra Hitchcock.



 Hetken näytti siltä, että poloinen on jotenkin vammautunut, mutta ei onneksi ollut. Tovin päästä se kyllästyi minun typeriin juttuihini ja lentää laahusti suureen mäntyyn lajitovereidensa luokse.




 Äitienpäivän miljoonakellosta on tullut nimensä väärti. Kukkia on ainakin miljoona ( ehkä hieman alle).

Kollega jäi lomalle. Sehän tarkoittaa sitä, että omaan lomaani on aikaa neljä viikkoa. Hienoa. Kaapit kaipaavatkin järjestelyä niin keittiössä kuin makuuhuoneessakin, vaatehuoneesta puhumattakaan, muutamat vaateparret korjaamista, lankakerät neulojaa ja kirjastossa odottaa, sitä itse vielä tietämättä, vino pino kirjoja.  Toki vajaa viikko ensin isää hoitamassa ja toivottavasti rakkaiden omatekemien ja pikkuihmisten kanssa on myös mahdollisuus viettää aikaa. On tunnustettava, että lomaa alkaa jo kaivatakin. Hieman jopa stressiksi meinaa kääntyä tuo tuleva neljän viikon rupeama, jona aikana ei  "pakko tehdä"- asioille ole jakajaa. Mutta eiköhän se siitä, aamu ja päivä kerrallaan, vaikka paineensietokyky on selvästi ( iänkö vai kurjien tautien seurauksena) heikentynyt.

Oxiklorinin tauotus trombosyyttikokeilussa meni hyvin. Nivelkivut eivät ehtineet äityä pahaksi, eivät kyllä trombosyytitkään reagoineet mitenkään. Eli Sjögrenin syndrooman lääkitys jatkuu. Trombosyyttejä on se vakiintunut 30-35 ja sillä on tultava toimeen ( normaalin alaraja siis 150). Nyt sovittiin erikoissairaanhoidon kanssa, että tilanteen kroonistuttua turhan tiheä seuranta ei ole tarpeen. Seuraan itse mahdollisten petekkioiden ilmaantumista. Jos niitä tulee, sitten hakeudun hoitoon. Toivottavasti ei tule, hoitomuodot eivät lääkärin mukaan ole aivan kevyitä.

Mutta herra Fibro on hyväntuulinen. Minkä nyt käy vähän aina "silittelemässä" reisilihaksia iltapäivisin. Sähköisen pöydän ansiosta voin esim. puhelintunnit hoitaa seisten ( lue jalkoja jumpaten) ja se vähän helpottaa. Mutta - tätä en ole sitten sanonut ääneen - ei tuo nykyisenkään työtilan sisäilma ole moitteetonta. Hieno ilmastointi on, mutta työhuone on aamuisin kuin sauna ja tuttu niskajysäri alkaa viimeistään puolilta päivin. Hohhoijaa!



Tämä kaveri ei viihdy kukkapenkissä. Se haluaa olla omissa oloissaan. Kaipaisikohan serkkunsa luokse toiselle puolelle taloa. Siellä samanlainen sininen, mummin pikkumiehen äitienpäiväksi tuoma kukkii toisen "äitienpäiväorvokki mummille", oranssililan vieressä.

Kaikkeen edellä kerrottuun viitaten en pane pahakseni, vaikka aamukampa näyttää lukemaa 527, siis kalenteripäiviä.

P.S. terälehtensä pudottanut vuohenjuuri katselee paljaalla mykiöllään syyttävästi ikkunan takana. Kyllä, siistiä pitäisi penkki.

P.P.S.  Sataa laariin = viljelijöiden vanha viisaus, jonka mukaan  ennen juhannusta tullut sade tekee hyvää viljasadolle.


sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Juhlakaluja


Kevään ylioppilaista ja valmistujista uutisia ja kuvia katsellessa tulevat haikuisina mieleen ne neljä upeaa kevättä, jolloin saimme omassa perheessä juhlia lapsen ylioppilaslakkia. Jokainen oli ainutlaatuinen päivä ja juhla, jokainen omalla tavallaan. Tuntuu, että kaikki tapahtui vain hetki sitten. Ja silti esikoisen lakkiaisista on aikaa 19 vuotta ja kuopuksenkin jo 11 vuotta. Omista lakkiaisistani on ikuisuus.



Aika helposti muistoissa pääsee kirjoitustenkin aikaisiin tunnelmiin. Miten monta kertaa väänsikään sydänalassa pelko ja jännitys lapsen puolesta. Vaikka aina ja jokaisella kerralla usko lapsen selviytymiseen olikin vahva, ei pelko silti mennyt kokonaan pois. Eikä kurkussa kuristavaa tunnetta voinut edes näyttää. Jos lapsi selviää, on äidinkin selvittävä. Mutta jos sittenkin jokin menee vikaan. 


 En minä koskaan mikään lapsen lähtemisen perään parkuja ole ollut, mutta pelko lapsen omasta pettymyksesta on ollut sitäkin pahempi. Ja kaikki huoli oli turhaa. Tai ehkä ei kokonaan, mutta kaikki selvisivät. Viimeinen kerta oli erityinen, kun sain kunnian pitää koulun juhlasalissa ylioppilaan vanhemman puheenvuoron. Se oli liikuttava hetki, ei vain minulle, myös monilla muilla näyttivät silmät kostuvan. Sanani taisivat koskettaa. Lämpimästi onnittelen tänäkin keväänä paitsi ylioppilaita ja muita valmistuneita, myös erityisesti äitejä ja isiä. Älkää vähätelkö omaa roolianne. Nauttikaa. Tiedän, miltä teistä nyt tuntuu.




 Mukanani kuljeskelevista herroista sen verran, etteivät ole nyt pahasti kiusanneet. Ne muutamat helteiset päivät meinasivat herätellä erityisesti herra Fibron, mutta sään viilennyttyä sekin ymmärsi vetäytyä omiin oloihinsa. Herra Sjögreniä härkitään nyt lääkkeen tauottamisella. Ei niinkään herran itsensä vuoksi, vaan hematologin ihmiskokeena. Eli tarkistetaan, onko Oxiklorinilla selkeää merkitystä verihiutaleiden vähyydessä. Harvinaisena sivuvaikutuksenahan se lääkeselosteessa mainitaan. Kohta on kaksi taukoviikkoa täynnä, eivätkä oireet ole pientä ranteiden kipuilua ja jäykkyyttä lukuunottamatta palanneet. Katsotaan mikä on trombosyyttiarvo keskiviikkona.



Eletään vasta kesäkuun alkua, mutta juhannuksen kukat ovat täydessä loistossaan; syreenit nuokkuvat tuulessa ja tuoksuvat etenkin aamuisin, koiranputket harsottavat tienvieriä, akileijat alkavat avautua, juhannusruusu ei sentään vielä. Kesä kulkee kovasti etukenossa.

             Aamukampa 540. Kaikki lomat miinustettuna 
   ei olla enää mahdottoman kaukana siitä hetkestä kun alkaa 
                   viimeinen kierros!





 

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Itkupilli - iltasatu

Olipa kerran äiti-ihminen. Semmoinen oli tavallisen tasainen tallaaja, työn puurtaja ja kaihomieleksi nuorena jo kasvanut vai jäänytkö lie.  Olipahan kumminkin, omanlaisensa kummajainen. Mielensä niin kovasti herkkä. Eikä herkkyys katsonut hyvääkö oli vai pahaa tunnevyörynsä, yhtä lailla se alahuulta väpätytti kumpainenkin.

Aikuiseksi kasvettuaan ja maitopartansa maailmalle tönäistyään alkoi herkistellä entistä enemmän. Ikää myöten yhä pahenevia oireita näytti mokoma tunteella eläminen. Silmät alkoivat hiota tuon tuostakin mitä ihmeellisemmistä asioista, useimmiten toisten mielestä vallan turhanpäiväisistä, liian pienistäkin. 

Ja kypsät kymmenet saavutettuaan äiti-ihmisestä tuli jo itselleenkin riesaksi asti vetistelevä. Hyvän sanan kun vain joskus kuuli, eikö jo silmäkulma alkanut kostuttelemaan. Jos oikein monta sanaa, niin jo karkasi kyyneliksi asti silmähiki. Vaan annas olla, kun oikein ison hyvän kohteeksi joutui, alkoi märsytä oikein asiakseen. Enimmäkseen niistä hyvistä asioista vollottikin, joskus itsekseen ja salaa myös niistä yön hämärissä maailman kokoisiksi paisuvista, jos kohta päivän valolla kohtuuteen kutistuvista huolistakin. 

Kun lapsen perhe kaappaa mukaansa viikonloppureissulle, eikä tarvitse penninkään jetiä sijoittaa siihen omia roposiaan, eikö äiti-ihminen ala parkumaan onnesta ja hyvästä mielestä. Kun lapsi sitten laittaa  kotimatkaa varten  äitimuorin auton tankin täyteen menovettä höpöttäen jotain niistä lukuisista nuoruudessaan äidin kukkaron turvin polttamistaan bensalitroista, vääntyy äiti-ihmisen naama väärälleen ja alkaa loputon vollotus liikutuksesta ja kiitollisuudesta huolimatta siitä, että oikeassa tietää lapsen olevan ja hyvää tarkoittavan. Onneksi omat imettämät tuntevat emonsa itkuvamman, eivätkä ehkä kovin pahakseen panne maammon ulvontaa, mutta eipä tuo tahtoisi sitäkään vähää hämmentää heidän mieliään.

Vaan minkäpäs äiti-ihminen luonnolleen tekee. Välillä se kyllä pysähtyy miettimään, ihanko on tosissaan vain ikäbonuksia mokoma kuje, vai olisiko sittenkin pieni yliväsymyksen ripaus kummittelemassa, vai oire työuupumuksesta vai pikkuruinen masennuksen tekelekö siellä kurkkii nurkkapielissä tyrkyllä. 

Kyllä se joskus silmää hiostaa pahasti sekin, jos näkee toisen ihmisen, jonkun rakkaistaan menestyvän, tai iloitsevan tai onnellisen olevan. Eikä tarvitse kuin omasta yllätyksestään toisen iloitsemista  katsella, niin jo alkaa kurkussa kuristaa ja henkeä salvata nyyhkeen tahdissa ja suuta mutruten pitää yrittää hallita kyyneltulvaa juuri koskaan siinä onnistumatta.




                 Semmoinen on äiti-ihminen, itkupilli, turhan mouruaja ja silmäpissijä.
                                                           Sen pituinen se!