perjantai 28. lokakuuta 2016

Selväjärkisempi horopää


 
Viimeinen sairauslomapäivä aukeni aamuksi. Ulkona ropistelee vesisade, on ihanan hämärää. Kysymys kuuluu voinko hyvin. Monelta osin kyllä, minä vastaan siihen. Pää kirkastui muutamassa päivässä. Nivelkivut rauhoittuivat nopeasti tasaantuen  perusjomotukseksi, eikä sitä enää erota arjessa tavallisuudesta. Järjetön yliväsymys on tipotiessään, eivätkä silmät enää verestä sepelin repiminä.

Selkä sen sijaan ei suostu yhteistyöhön kanssani. On päiviä, jolloin ei ole hyvä istua, ei seistä, ei maata. Teen sitten kaikkea vuorotellen. Ja sitten ruoskin itseäni. Kuntelen liikaa oireitani, keskityn liikaa seuraamaan oloani, teen jotain väärin. Ja en hemmetti tee. Minä kävelen, minä lenkkeilen ( en tosin uskalla enää hölkätä), minä jumppaan, minä kuntopyöräilen. Ja välillä pelkään, mikä liike tai askel on se, joka rikkoo selän lopullisesti. Mikäkö siellä on? En tiedä. Lääkäri tutki sen kertaalleen tämän kahden viikon aikana. Kummallisia oireita sinulla, sanoi. Katsoi röntgenkuvista, ei täällä mitään erityistä näy ja unohti, että kuvat olivat parin vuoden takaa ja oireet kestäneet muutaman viikon. Ensi viikolla on työfyssärin vastaanotto, panen toivoni häneen. Sen jälkeen alan VAATIA tarkempia tutkimuksia.

Olen sentään saanut jotain aikaiseksikin enkä vain täysipäiväisesti pohtinut vaivojani.





Neuloin pelkästä neulomisen ja antamisen ilosta villatakin. Aika riskaabeliahan on ryhtyä neulomaan pelkän noin ympärysmitan mukaan ilman varsinaista ohjetta. Toki palmikkokuvioon katsoin mallin, oma pää ei siihen sentään riitä.

           





Yllättävän hyvä ja istuva siitä sitten tulikin. Ja saajakin tuntui pitävän ihan oikeasti. Mikäpä sen parempi kiitos työstä. Ja mitäkö sanoi selkä? 





                                                                                                               



 En suostu uskomaan sen tästä mitään pahaa sanoneen. Rento ja hyvin tuettu asento selälle sopivassa nojatuolissa, kyynärtuet oikealla korkeudella ja jännittämättömät hartiat. Joskus olen neulonut jopa maaten, kun on ollut sellaista puuhaa menossa, ettei ole tarvinnut mallia eikä silmukoiden laskemista.





 Lanka on tavallistakin tavallisempaa Novitan seiskaveikkaa. Jälkeen päin ajatellen olisi ollut viisaampaa tehdä jostain, ehkä ei niin laadukkaasta, mutta pehmeämmästä langasta, jotta takkiin olisi saanut muhkeaa keveyttä yms. Mutta halusin pelata laadussa varman päälle.

 






 Joskus oli katse pysähtynyt nettiä selatessa pöllöpipoon. Se himoitti niin kovasti, etten päässyt yli enkä ohi kokeilematta. No eilen ehtoolla sitten sutturoin lankakorista löytyneestä Novitan Ainosta itselleni lenkkipipon.

 




Lopputulos ei nyt aivan vastannut mielikuvaani, mutta kuten sanoin, lenkkipipo. Bulevardeille ei ehkä kannata tämä tuotos päässä lähteä :)  Ja kiitos taas Enni-nukelle mannekiinina olosta.








Mutta, maanantaina sitten takaisin sorville. Kollegan viestailusta olen aavistellut, ettei pomo ole aivan parhaalla tuulella siellä ollut, tuntuu simputtaneen ainakin työpariani aivan turhanpäiväisistä asioista. Maanantaina vielä päivän päätteeksi tiimipalaveri. On vain kasattava itseni, etten mahdollista kettuilua kohdatessani ala parkua, vaan kykenisin nostamaan tarvittaessa pirullisen minäni pöydälle. Ei sekään ole mikään tavoittelemisen arvoinen asia, mutta olen vahvasti sitä mieltä, ettei minun näillä työvuosilla eikä jäljellä olevalla työajalla tarvitse kuunnella mitä tahansa. Ja voihan olla, että hänellä sattuisikin olemaan  harvakseltaan tuleva yliystävällinen päivä. 

Aamukampa ei nyt ole lyhentynyt, koska siinä juoksee enää edessä olevien työpäivien määrä eli ollaan edelleen luvussa 195. Ja viikon päästä on luvassa kovaa biletystä. Talven juhlaputki alkaa ja ensimmäisenä on vuorossa prinsessä 5 vuotta! Ja lahjatoive antoi pitkälle vapaat kädet. Ainoa sanoiksi puettu toive oli: jotain kimaltavaa :) <3




lauantai 15. lokakuuta 2016

Särkyykö?

Haluan kirjoittaa, mutta en yhtään tiedä mitä kirjoittaisin. Eikö silloin pitäisi olla kokonaan kirjoittamatta? Vaan kun haluan.

Keskiviikosta alkaen saikulla. En muista mitä lääkäri laittoi syyksi, mitä väliä. Kela ei kuitenkaan hyväksyisi sisäilmamyrkytystä tai työpaikkakyvyttömyyttä. Onneksi esimieheni tiesi äänestäni soittaessaan minulle, ettei kaikki ole kunnossa ja velvoitti menemään lääkäriin heti. Käytävällä säikyin peilikuvaani, kuolleen lahnan silmät tuijottivat tyhjinä  harmaasta naamasta. Posket valuivat leukojen viereen rynnyksille. Hiukset harottivat pesemättöminä. Ensimmäiselle kohtaamalleni asiakkaalle teki mieli sanoa rumasti. Hyvin hyvin rumasti. En siis ollut työkuntoinen.

Kuunneltuani itseäni ajoin isieni maille lääkärin nimenomaisesta kiellosta huolimatta. Otin rennosti. Hölläsin kaasujalkaa hirvimerkkien kohdalla ja nautiskelin sumuisestä syyshämärästä päivästä. Perilläkin päätin ottaa rennosti, eihän minun tarvitse koko maailmasta huolehtia. Ei läheskään.

Ajellessa kuuntelin itseäni lisää. Tunsin oloni fyysisesti hyvällä tavalla oudoksi, kuin olisin noussut viikkojen mittaisesta korkeasta kuumehoureesta ja alkanut pikkuhiljaa toipua. Teki mieli silittää itseäni. Silitinkin ja sanoin, et sinä mene rikki, minä pidän sinusta huolta, mennään ihan hiljaa ja varovasti, kaikki on hyvin. Ja se uskoi. Muistan saman tunteen vuosien takaa mentyäni pitkältä työuupumussaikulta töihin. Minusta tuntui, että piti kävelläkin varovasti, hengittää pinnallisesti, puhua hiljaa kuin olisin kävellyt heikolla jäällä, joka ei ehkä kestä. Jää kesti. 

Kuollut lahna on mennyt peilistä pois. Raivoisat nivelsäryt ja paine rinnassa hävisivät lähes kokonaan kahdessa päivässä. Silmistä sepeli on  karissut  eikä päätä purista normaalia enempää. Tämä kaikki siitä huolimatta, että isohkoja asioita on taustalla vireillä. Jostain käsittämättömästä syystä en edes kunnolla stressaa. 

Pari kysymystä nousee mieleen: onko työpaikan ilma todella tällä hetkellä niin myrkyllistä, että se vie noin huonoksi vai onko työuupumus niin lähellä väijymässä, etten edes ymmärrä.  Edessä kaksi viikkoa pelkkää omaa aikaa. Katsellaan rauhassa elämää.


Tämä kuva ei ole omani, omatekemieni oma se on. Varsinaista lupaa  julkaisemiseen en ole kysynyt, mutta tunnustan kyllä syntini. Tässä kuvassa vain on jotain! Jokin käsittämätön harmonia, nuo värit, tuo meri. (Ja anteeksi ruma asettelu, pienempänä sitä ei vaan voinut tarjoilla, ei kertakaikkisesti voinut.)

Aamukammasta pudotetaan nyt reilummin päiviä pois. Tällä hetkellä työpäivien lukumäärä on 195!!  Työolosuhteet huomioiden siinä on tasan yhtä monta liikaa.


                      "Mummi, sulla on hyttysiä nenässä."
                                        - Matti 3 v -