sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lokakuu














                  
                                                         Ei lisättävää

                                          Kiitos 


 

maanantai 4. syyskuuta 2017

Yhäkin tuumailen

 Heippa pitkästä aikaa.

Olen tässä tuumaillut, liki täysipäiväisesti  pääsemättä vielä kummoiseenkaan alkuun.

Aamukammalle jätin hyvästejä jo tovi sitten, mutta uuden blogin aikaansaaminen on vielä työstökoneessa. Ihan se on siinä miltei höplällä, aloittamista vaille valmis luettavaksi. Tulen sen kyllä kertomaan sitten, jahka siihen asti päästään.



Nyt on isääni lainaten aika mennyt aatellessa ja päivät päätä käännellessä. Eikä ole, kunhan selittelen. Kaikenlaista olen puuhannut tai jos ei kaikenlaista niin monenlaista kuitenkin, mutta niistä tuonnempana uuden otsikon alla.

Palataan asiaan. 


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Three, two, one, go........

32  31  30  29  28  27  26  25  24  23  22  21  20  19  18  17  16  15  14  13  12  11  10  9  8  7  6  5  4  3  2  1  0 !!!!!

Näin hupeni aamukampa yhdessä hujauksessa. Siinä ei paljoa ehtinyt ajatella. Vain lääkärin allekirjoitus. 

41 vuotta tätä uraa takana, melkein 41 ja puoli. 30 vuotta tätä paikkakuntaa palvelleena. Juurtumatta seutuun, juurtumatta ihmisiin. Vain kasvattaen lapset ja evästäen heidät maailmalle.

Helpotus on valtava. Vielä on vaikea käsittää, ettei aamulähtöjä enää ole. On vain omaa aikaa. Hetkittäin kävelen ja mietin, mitä sillä ajalla teen. Tiedän tämän kuuluvan luopumiseen. Joku saatta kysyä, mistä minun tarvitsee luopua, orpopiru vieraiden ihmisten joukossa. 30 vuotta katsellut samoja metsiä, samoja kyläteitä, rapistuvia ja tyhjeneviä tiloja. Eniten ehkä kuitenkin tuttu vattupensas metsäpolun päässä, porraspieleen levinneet ahomansikat.

Viimeisimmän sisäilmapakolaisuuden aikana toisessa rakennuksessa vietetyt kaksi vuotta ovat vierottaneet työyhteisön ydinporukasta. Ei yksin minua heistä, myös heitä minusta. Outoa. Ei näin pitäisi olla. Näin vaan on. Lähtö on näin helpompaa. En halua tietää mitä sairauslomieni aikana on kahvihuonekeskusteluina pohdittu.



 
  Nyt on aika katsoa eteenpäin. Suunnitelman mukaisesti kuukausi aikaa hoitaa asioita kuntoon. Siellä siintää kokonaan uusi elämä. Katsotaan miten blogin käy. Aamukampaahan meillä ei enää ole. Vaivoistani olette varmasti saaneet kylliltänne. Yhteiskuntaahan voisi aina ruotia. Tai terveydenhuoltoa nyt kun ei itse enää ole osana organisaatiota. Mitä ruotimista siinä, kysytte. Mitäköhän?
Mutta katsotaan, miten elämä tästä jatkuu. 




 Sen tiedän varmaksi, että minulla on paljon opeteltavia ja opittavia asioita. Eikä vain konkreettisessa arjessa, vaan myös itseni kanssa. Erityisesti siinä riittää työsarkaa. Eikähän sitä koskaan tiedä, josko innostuu vielä kokonaisen kirjan  yritykseen. Mene ja tiedä.



                                             

                                                     Ehkä tapaamme, ehkä emme.
                                                                Kiitos seurasta!
                                                                 Hyvää kesää!!



 

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Aaronpäivää!

Heinäkuu tulla tupsahti huomaamatta. Aamulenkki tehty, tosin tällä kertaa vain pidennetty versio kauppareissusta. Pakko tehdä nämä pakolliset jutut aamutuimaan ennen auringon pääsyä täyteen teräänsä paahteisena kuin paholainen. Eilen odottelin ennustettua myrskyä, mutta sekin meni sivu suun. Tyydytään siis tähän.

Aika on mennyt puuhastellessa. Vaivani yritän aktiivisesti unohtaa. Mutta: aloitetaan herra Fibrosta. En tiedä, onko hänen metkujaan vai mitä, mutta lonkka ja muut nivelet vonkuvat hetkittäin ikävästi. Rentoudu, sanon itselleni. Herra Sjögren voi olla myös ko. mukavuuksien takana. Herrat yksissä tuumin kiusaavat syntistä lihaa. Tai luutahan se oli. Ja jänteitä, kingerkoukkuja sanovat kylän ikäihmiset.

Kroonisesti ärtynyt suoleni muistuttaa tällä hetkellä herkimmin. Vähän päästä ja uudestaan on kaivettava esille paperit koskien fodmap-dieettiä ja katsottava, mikä menikään pieleen. Aina joku. Huoh. Koskahan sitä oppii. Rentoudu, sanon itselleni.

Epilepsia on ollut hiljaa. Uskon niin. Mutta kokonaisuus käsittäen ylävatsan, niskan, kaulan, pään ja kasvolihakset on mystinen kokonaisuus, jonka temppuilu hämmentää hyvistä selityksistä huolimatta edelleen. Hammaslääkäri, ensimmäinen nerokkaan tuntuinen tällä sektorilla, loihe lausumaan uusia ilmiöitä. Olen tiennyt jo kauan kasvojen, kaulan ja hartioiden lihasten olevan kireitä, betoniposki sanoi muuan lääkäri, mutta nyt kuulin ensimmäisen kerran purevani hampaita yhteen öisin. Ei tämä suloinen poikalääkäri toki katsomassa ole ollut, ettette hätäpäissänne niin luule, mutta tarkka silmä paljasti ongelman purukalustoni kunnosta.  Siinä oivan tuntuinen selitys aamuöisiin heräämisiin. Tolkuton takaraivopäänsärky herättäjänä. Rentoudu, sanon itselleni, nyt jo hieman mahtipontisemmin ja käskevästi.

Osaan melko hyvin hallita kyseistä paholaista. Hätäavuksi kaupan purentakisko yöksi. Paremmat suunnitteilla. Pienikin poikkipuolinen ajatus paukauttaa lihakset jäkkiin ja taas mennään. Yhdellä sanalla stressi. Älkää kysykö mikä se on. Rentoudu ihminen!

Tämä sarjassamme vaivojen tilityksiä.




 Näin upeita rhodoja löysin hautausmaan reunalta. Aurinkoa paetakseni retkeilin pakollisella asiointireissulla hautausmaan halki, ihailin ihmisten laittamia istutuksia, pohdiskelin kohtaloita ja nautiskelin vilvoittavasta tuulesta. Hieno pysähtymispaikka, levollinen ja hiljainen. Suosittelen, missä sitten kuljettekin.

 Ajatukset viipyvät yhä useammin uudessa kodissa ja muutossa. Jokunen viikko sitten kuormallinen askartelutarvikkeita sinikeltaisesta kalukaupasta ja rakkaat Tyttäreni ja Miniäni  rakensivat niistä muutaman kalusteen tulevaan pesäpaikkaan. Ei mitään turhia tyttöjä ollenkaan. Ideana on päästä mahdollisimman pienellä muuttokuormalla. Jonkinlainen malttamattomuus alkaa nousta pintaan. Tahtoo jo mennä, hammasharjojen ja viimeisten kalsonkien kanssa. Mutta maltetaan vielä mieli. Työvelvoitetta kestää elokuun lopulle.



Odotellaan mansikoita. Pitää ensin miettiä, miten niiden siirto pakastettuna mahtaisi onnistua!

Aamukammassa ei ole tapahtunut sitten viime näkemän mitään uutta. Katsotaan mitä ensi viikon lopulla oleva lääkärissä käynti tuo tullessaan.



keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Mietteitä mittumaarin alla

Ihan ensimmäisenä on korjattava horopään tekemä laskuvirhe. Tarkistuslaskennan jälkeen aamukammassa on edellisestä päivityksestäni poiketen piikkejä 32!
Yhden sairausloman alle jääneen ja myöhempään ajankohtaan siirretyn säästövapaapätkän jätin huomioimatta.

Siis 32. Sehän ei ole paljon. Reilut kuusi työviikkoa. Katsotaan, mitä lääkäri seuraavalla istunnolla sanoo. Toisaalta tekisi mieli vielä pieni pätkä kokeilla, tekisihän se taloudellisestikin hyvää, mutta ei sitten tiedä, mitä tohtuuri tuuma. Kaksi kuukautta vajaalla palkalla on kuitenkin aika iso juttu, erityisesti yksin elämäänsä pyörittävälle. 





 Mutta. Ja toisaalta. Nyt tämä stressilepo ja mahdollisuus selvitellä päätään ja ajatuksiaan ilman jokapäiväistä päänsärkyä, ilman voimakasta huimausta, epävarmuutta, paikan ja ajantajun hämärtymistä ja pahanolon tunnetta, ilman jatkuvia nivelsärkyjä ja kroonista suolen oireilua on ollut hyvää aikaa.

Huomaan selkeästi tekeväni irtaantumistyötä ja onnistunutkin siinä. Työhön, työkavareihin ja työpaikkaan liittyvät ajatukset tuntuvat enemmän ja enemmän vierailta. En tiedä, miten asioihin enää jaksaisi uppoutua. Ja vaikka hetkittäin aprikoinkin työhön paluun mahdollisuutta, välillä olen vakuuttunut siitä, ettei minun kannata sekoittaa terveyttäni eikä tämän hetkistä kohtuullisen hyvää vointiani yrittämällä riehua yli voimavarojeni kiinnostamattomien asioiden kanssa.




 Työasioihin vieraantumisessa on hyvänä apuna tai helpottavana tekijänä ollut ajatusten suuntautuminen entistä voimakkaammin uuteen elämänvaiheeseen. Hyvin tiedostaen kahden suuren elämänmuutoksen yhtäaikaisuuden riskit, olen nauttinut tulevan ei pelkästään suunnittelusta, vaan konkreettisesta toteutuksesta, osittain. Uusi koti satojen kilometrien päässä alkaa hahmottua kodiksi kalusteiden ja pahvilaatikoiden siirtyessä hissuksiin uusille olosijoilleen. Ajatusta kertarysäyksellä muuttamisesta olen kaiken aikaa vastustellut ja päivä päivältä olen vakuuttuneempi kantani oikeellisuudesta.

Muutos tulee olemaan iso ja paljon uusia asioita on opeteltavana, mutta en oikeastaan edes ymmärrä pelätä niitä, koska ajatuksissani aikaa on, kaikki 24 tuntia vuorokaudessa ovat vain itseäni ja omaa elämääni varten. Tietysti siihen kuuluvat sitten lähempänä olevat mummin rakkaat pikkuihmiset ja maantieteellinen suhde omatekemiini liikahtaa hieman eri asentoon, mutta silti.

Sairauslomani ei ole muuttanut asiaa tai suunnitelmaa miksikään, koska muutto tapahtuu vasta virallisen työvelvoitteen päättyessä ja valmistelua olisi tehty kuten nytkin viikonloppuisin, vaikka olisin ollutkin töissä. Tosin jaksaminen olisi ollut ehkä kyseenalaisempaa.





                                        Tässä  kesäisen hellepäivän paras hetki!!

                                        Hyvää juhannusta!



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Hurjapäinen orava ja muita aamujuttuja

Kesäaamu aukeaa samalla tavalla kuin lukuisat kerrat ennenkin. Samoilla paikoilla, sama maisema.

Hurjapäinen orava kiitää yläilmoissa heiluvaa sähkölankaa pitkin. Pelkään sen putoavan. Ai niin,  sehän on orava.





Yksinäinen harakka riekkuu katon räystäällä. Sanon sille, olehan nyt varovainen.

Aamuvirkku siili mönkii märässä ruohikossa etsien einestä. Löytäneekö matoja? Lehtokotiloita ainakin olisi syödä pikku massunen pullolleen.

Joku on taas leikannut norjanangervot palloiksi. Eivät ne ole muotopensaita. Minua harmittaa. Kesän kukkaloisto jää taaskin näkemättä. 

Nouseva aurinko heijastuu viereisen talon päätyseinään. Kukaan ei sulje siellä sälekaihtimia. Kukaan ei ole kotona.

Eikä kukaan liiku pihalla. Ei ole liikkunut muinakaan aamuina.

Vastapäätä istuja keskittyy kahviin ja voileipään. Kysyn, nukuitko hyvin. Tovin mietittyään hän vastaa, enpä muista.

Katselen häntä ja tulen surulliseksi. Vahva ja turvallinen, nyt hauraaksi riisuttu. Kahvia valuu leukaperille ja rynnyksille. Maitolasi kaatuu. Hän manaa rumasti ja sitten silmänsä kostuvat. "Tämmöseks pittää ihmisen männä." Hän katsoo ulos. Muistaa miehuutensa päivät, heinätöihin anivarhain, pellolle syyskyntöihin, sitten halkometsään. Aamukalalle tai vain pitkälle pyörälenkille. Nyt ei kahvikuppi tottele.

Niin surullista.




Taidan ottaa mallia omenapuusta. Jänis söi puolet rungosta paljaaksi talven aikana, mutta puu puhkesi täyteen kukkaansa. Ei antanut periksi.

Ehkä en minäkään.

Lääkärin lausuman sairausloman jälkeen aamukamman lukemat kirjoitetaan: 
                                             36!

 

tiistai 23. toukokuuta 2017

Kun ei voi tietää

Aamukamman piikkejä rusahti poikki kerralla pieni nippu.Nyt kirjoitetun sairausloman jälkeen aamuja on ( tai olisi-kun ei voi koskaan tietää) 54! Kaikki riippuu siitä, mitä löytyy pään tutkimuksissa. Ja siitä, saavatko mitään tolkkua työpaikan sisäilmaan. Ja siitä, mikä on kaikkinensa fyysinen vointini.

Neljä viimeistä viikkoa kaiken aikaa pahentuen on ollut yhtä helvettiä. No niin, sanot Sinä, taas se valitus alkaa. En valita, vain totean. Eiliset 4 tuntia "Ausvitsin" kaasukammiossa oli viimeinen sinetti.

Katsotaan mitä tapahtuu. Ja yritetään olla pelkäämättä. Yritetään.


 Valkovuokot nostavat päätään viileästä keväästä huolimatta.



Erilleen muista joutunut sinivuokkokin avasi urheasti kukkansa - hei, minäkin olen täällä.

 
 

 Ja taannoin esittelemäni isoäidinneliöt saivat muotonsa eli muutaman viikon urakkana tein itselleni villatakin.Idean sain alunperin Pinterestistä, mutta näyttää tätä ja samantyyppisiä olevan paljon facen virkkausryhmissäkin. Lopputulos kuitenkin osin omaa suunnittelua.

Katsotaan, mitä elämä tarjoilee. Tulevana viikonloppuna kuitenkin omatekemiä ja heidän rakkaitaan. Pari pikkuihmistäkin! <3

 

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

14.5.2017

                             Mikä ihana tekosyy!

 









                          Herkutella!

                          Äitienpäivä!

                          Kiitos Rakkaat!



                      Aamukampa  70!!!




maanantai 8. toukokuuta 2017

Kaardemummakanaa ja rehurakkautta

Mitä ihmeen kaardemummakanaa? No ei sen kummoisempaa kuin broilerin suikaleita maustettuna suolalla ja kaardemummalla. Eikä makuelämys ollut huono. Että miksikö kaardemumma. No siksi, kun lehdessä luki sen kiihdyttävän aineenvaihduntaa :D :D En huomannu. Ainakaan heti. Kuten en silloinkaan, kun maustoin jauhelihan kanelilla, samasta syystä. Se versio jäi muuten sikäli päälle, että olen käyttänyt kyseistä maustetta useinkin, ainakin kun paistan itselleni pelkkää jauhelihaa vihannesten lisukkeeksi. Uskokaa tai älkää, ei hassumpi makuelämys. Ai niin, se aineenvaihdunta. Ei kiihdy, ei. Vaikka lehdessä luki :) ;)

Rehurakkautta on taas ilmassa. Olen niin syvästi rakastunut Pullojukkaani,



 että oli ihan pakko ostaa sille pikkuinen kaveri. Pikkujukka suorastaan tuijotti minut pyörryksiin paikallisen marketin viherhyllyssä. En voinut vastustaa.


Otetaan tuo ruumiinkoi-osio esille parin mielenkiintoisen kokemuksen verran.
Ongelmaverikokeeni eli suola ja verihiutaleet olivat hyvin hyvin matalat jokunen viikko sitten, melkein jo oikeasti huolestuttavan matalat. Sen jälkeen olivat nuo pääsiäisen seudun kaksi vuosilomaviikkoa, joiden jälkeen maanantaiaamuna kävin toisen poliklinikan pyytämissä kontrollikokeissa. Kyseiset veriarvot olivat nousseet, suola lähes normaalitasolle, verihiutaleetkin loikanneet lähestyen 50, normaalihan on vähintään 150. Mitään muuta muutosta ei ollut tapahtunut kuin että olin nuo kaksi viikkoa poissa hellittelynimen " ausvitsi" saaneesta kaasukammiosta.

Viime perjantain olin sairauslomalla olon mennessä tosi kehnoksi. Mitä siitä seurasi? Tadaa, perjantain toivuin ja olin lauantain ja sunnuntain kuin normaalit ihmiset ja voin hyvin. Kokonaisen työviikon jälkeen vain sunnuntai on hyvävointinen päivä. Mitäkö tästä voi päätellä? Nooo vaikka että olenpas minä työtä vieroksuva luonne!




Ja tässä etukäteinen "äitienpäiväruusu". Toiseen työpaikkaan lähtevä kollega, pikku-Lissu, oli viimeisen työpäivänsä lomani aikana eli emme silloin enää nähneet. Koko vuoden olen jotenkin kokenut äidillisiä tunteita häntä kohtaan. Ehkä tunne on ollut molemminpuolinen, koska eräänä päivänä hän porhalsi työhuoneeseeni ruusu kainalossaan: "Mää toin sulle tämmösen". Niin suloinen tyttö. 


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Talvisydämen värkkäyksiä

Aika juoksee, vauhti kiihtyy. Kalenterin edessä seisoskelen ja ihmettelen. Jo huhtikuu lopuillaan....ja lasken kuukausia 1 2 3......jne. Ei enää monta. Jos siis muistetaan blogin alkuperäinen nimi ja tarkoitus. Muuten  toivottavasti vielä lukemattomia.

Aivot ovat olleet pahasti jäässä kirjoittamisen osalta. Vaivoin pakolliset viikkopakinat olen saanut väännetyksi. Toivottavasti on ohi menevä jumitus. Puikot ja koukku ovat viuhuneet sitäkin ahkerammin. Tai olisiko tuossa ahkeruudeksi asti, muutama paita.







Mummin pikkuihmisille paitoja. Parivaljakon pikkuveli sai keltaraitaisen hupparipaidan. Vähän isohan tuosta tuli tai enpä tiedä, nuori herra ei suostunut sovittamaan :)




Isosiskolle pinkkiä raitaa harmaan kanssa vuorotellen. Helmaan vähän naisellisempaa aaltopitsiä. Tämäkin näytti huisin isolta, mutta kun neiti uhmis väänsi paidan päälleen vastentahtoisesti ja kiemurrellen, ei koko sittenkään näyttänyt kauheasti heittävän.  Omasta mielestäni näistä tuli tosi nätit.

Ajatuksena näissä oli että kevään ja kesän viileisiin iltoihin vähän hunttanapaitaa. 


 Toisen sisarussarjan keskimmäinen, nuori herra tilasi hupullisen villatakin. Onneksi osasi itse esittää tarkat toiveet ja äiti antoi hyvät mitat, joten lopputulos on paitsi silmälle nätti, myös pojalle mieluinen ja oikean kokoinen.
Lankana tässä Novitan Niittyä, edellä olevissa Novitan Nallea.





Mummin vanhimmalle neitokaiselle tein virkkaamalla Lankamaailmasta tilaamastani langasta ( Cotton nr. 8 ) kevätpaidan. Malli eli kaiken aikaa päässä, enkä tiedä lopputuloksesta. Kokoakin jännitin siihen asti kunnes sain kuvan päälle puetusta paidasta ja tadaa - se oli kuin olikin sopiva. Olinhan ottanut mitat, mutta epäilin silti. Puuvillalanka kun ei paljoa jousta, virkattuna ei sitäkään vähää. Jotenkin kuitenkin päädyin ajatuksissani siihen, että ehkä sittenkin kannatta pitäytyä enemmän neulepuikoissa, ainakin vaatteita tehdessä.
 


Ja sitten kuuluu kysymys, mitä mahtaa olla tästä tulossa. Aika näyttää. Ajatushan tässäkin on taustalla, epäilemättä, mutta sitä ajatuksen kuviteltua lopputulemaa ei tässä vaiheessa kannata vielä paljoa kehuskella.

Lumet sulavat vauhdilla. Tosin tänäänkin pudotti taivaan täydeltä rakeita, mutta eipä tuo paljoa haittaa.  Uni maistuisi paremmin jos ulkona kohisisi kaatosade ja toisi mieleen lapsuuden heinäajat, jolloin viimeisen latoon ajetun kuivaheinäkuorman jälkeen taivaat aukenivat ja sade piiskasi maisemia päivätolkulla. Se oli nautinnollista kuultavaa.

Uni on muuttunut levollisemmaksi muutenkin :) ja paino hartioilta alkanut liukua kohti maata. Tähän palataan myöhemmin.


 

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Toinen tanssi ja pariutumisen tuskaa

"Pääsiäisaamuna aurinko tanssii" sanottiin lapsuudessani. Niin se teki eilenkin. Tänään toisena pääsiäispäivänä aurinko intoutui jo toiseen  aamutanssiinsa. Onneksi yöllä vieraillut pakkanen piti aamun sen verran kirpeän raikkaana, ettei aamulenkillä tarvinnut sään vuoksi hikoilla. Ja onneksi aurinko paistoi vielä sen verran alhaalta, ettei tarvinnut myöskään lymytä varjopaikkoja ja ehdin sisälle ennen kuin se kiipesi korkeammalle paahtamaan kasvoihin uusia ihosyövän alkuja. 




 Lenkin ohessa seurasin joutsenten aamukuhertelua. Joutsen on pariuskollinen lintu, mutta tähän seurueeseen oli eksynyt viidenneksi pyöräksi yksinäinen pörhentelijä.





 Lieneekö ollut leskipoloinen vai muuten ylijäämäksi jäänyt.  Kovasti se yritti päästä sotkemaan pariskuntien välejä, mutta huonolla menestyksellä.  Tai sitten oli vain leikkikaveria vailla.




 Ei ole joutsenenkaan hyvä olla yksin. Mutta ehkä kannattaisi sittenkin etsiskellä muita yksinäisiä eikä yrittää tiiviin ja mallikkaan uskollisen pariskunnan väliin.




Olen ollut nyt reilun viikon lomalla. Enpä muista koska olisin viimeksi voinut näin hyvin. Minkäänlaista neurologista oireilua, ei minkäänlaista vatsatuntemusta, eikä minkäänlaista niska-, kaula-, hartiajumia ole ollut. Jos tähän vielä joku tulee sanomaan, ettei työpaikan kaasukammiolla ole osuutta huonovointisuuteeni, saatan vastata ei niin viimeisen päälle kohteliaasti.




Vietimme viime viikolla Rakkaan Kantaisämme 94-vuotissyntymäpäivää. Ilokseni hän oli paremmassa kunnossa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Pois lähtiessä jäi pitkästä aikaa hyvä mieli ja olo. Siitäkin huolimatta, ettei matkaaminen poikki Suomen julkisilla kulkuvälineillä ole yksinkertainen juttu. Menomatka sujui hyvin Omatekemän kyydillä. Julkisillakin se on kohtuullinen, "vain" 6 1/2 tuntia. Paluumatkaan meni 8 tuntia ja vartti. Henkilöautolla matka taittuu parhaimmillaan kolmessa tunnissa.

Mutta tämä asia ei protestoiden muuksi muutu. Nyt saan nauttia vielä viikon lomapäivistä, sen jälkeen lähtöaamuja on jäljellä 83!!

Yritän olla myös häiriintymättä  pihallani viihtyvistä mustarastaista ja pihatuomessa käväisseestä käestä. Ennustajaeukot älkööt vaivautuko!!



torstai 30. maaliskuuta 2017

Riiviöt riviin järjesty

Tästähän saattaisi joku luulla, että paapon ja paimennan sairauksiani kuin parastakin aarretta. Hui hai. Ei se niin ole, paremmin vaan asettuvat ruotuun henkilökohtaisemmalla puhuttelulla. 

Herrat Fibro ja Sjögren ovat olleet melko äänettömiä, jos ei oteta lukuun kirveltäviä ja kuivuvia silmiä. Tosin syy voi olla myös kuivassa ja työpaikan epäpuhtaassa sisäilmassa. Apua on onneksi siihen vaivaan saatavissa.
Näitä pohdiskelin istuessani neurologin pakeilla. Epileptisiksi tulkittavat oireet olivat päällimmäinen keskustelun aihe tottakai. Mutta ihmeen paljon lääkäriä tuntui kiinnostavan muukin epämääräinen oireiluni. Joko oli oikeasti kiinnostunut mahdollisista sisäilmaongelmista/-oireista tai sitten halusi kartoittaa mielenvikaisuuteni astetta :)

Eli herra Epiä taltutetaan jälleen nostetulla Trileptal-annoksella ja samalla sinetöitiin Mr. Läskit-companyn hyvinvointi. Helmikuun loppupuolella on nyt viimeisin epiksi luokiteltava pyörrytys-/huimauskohtaus ( joskin hieman epävarma, mutta kai se on sellaiseksi tulkittava, sanoi lääkäri :( ). Kesäkuun alussa tehdään pään magneetti ja EEG, varmuuden vuoksi, lääkäri tuumaili.

Aivanpahan vaan ohimennen mainittuna totean, ettei kuluneen sairauslomaviikon aikana ole ollut ainoatakaan neurologista oiretta. Hmmm..... 


 Viime viikonloppuna tarjolla oli aarre. Toki tämä tämä aarre tarjoiltiin vasta kotimatkalla. Liikkuvasta autosta otettu valokuva ei tee oikeutta tälle upealle luonnonilmiölle, mutta jotain kuitenkin. Sateenkaari, liiton merkki. Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala teki liiton Nooan perheen ja itsensä sekä kaikkien ihmisten kanssa ja asetti sateenkaaren merkiksi taivaalle. Näin kertoo Raamattu.

Juhlimme pikitien päässä mummin Ihkujen, Herrahenkilöveljesten 6- ja 4-vuotissyntymäpäiviä. Ja samalla sain tietysti viettää aikaa - tosin vain ohikiitävän hetken - muidenkin mummin Mussukoiden kanssa. Ja tietysti Omatekemien Rakkaiden ja heidän valittujensa kanssa. Hieno viikonloppu.

Ja sitten katse eteenpäin. 
Huomiseen päättyvän sairausloman jälkeen työaamuja on jäljellä  91!!!


  

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Haarakonttorilla kuhisee

Kuhiseepa hyvinkin ja hyvä niin. Oikein hyvä. Pienessä haarakonttorin yhteisössämme työpaikalla käy kato. 

Yksi kollega ( tai kollegiaalisesti samaa tilaa asuttanut) halaili tänään läksiäisiksi. Siirtyy töihin muihin maisemiin tai oikeastaan asuinseudulleen. Ketäpä sata kilometriä aamuin illoin jaksaa kauheasti innostaa pitkän päälle. Olen niii-iiin iloinen hänen puolestaan. Työnantaja ei iloitse.

Vielä vähemmän se iloitsee toisesta siirrosta. Eilen sai toinen kollegiaalisesti samaa tilaa asuttava tietää valinnastaan uuteen työpaikkaan. Tätä tuulettelin vieläkin voimakkaammin. Työnantaja ei. Tyttöraasu ehti vajaassa vuodessa saada itselleen astman, kaikkien mielestä selkeästi työpaikkaperäisen eli sisäilman ongelmista johtuvan. Paitsi työterveyslääkäri oli eri mieltä. Syy löytyy kuulemma lapsuuden kodista, jossa on ollut ja on lehmiä. Että näin.

Kolmas kollega jäi sairauslomalle. Oireista päätelleen jossain vaiheessa pidemmällekin. Itse suuntaan huomenissa työterveyslääkärille, sille järkevämmälle.

Työnantajamme kannalta nämä ovat hyvin kurjia vetoja. Mutta jostain syystä en jaksa syventyä työnantajan murheisiin. Jos sivistynyt kotikasvatus ei estäisi tai ainakin jarruttelisi, sanoisin että kiinnostaa kuin kilo pas......kakkia.

Uni jarruttelee ajatuksen seikkailua ja vielä yksi velvoite eli viikkopakina on laadittava, joten mukavia kevätpäiviä, itse kullekin haluamallaan säällä ja lämpötilalla.

                                  Aamukampa tänään    1 0 0 !!!!!

 

 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Ja sitten.....

                                      ....tuli se päivä......



                .....kun oma isä kysyy: "Mikä se on sinun nimi?" 


 

torstai 9. maaliskuuta 2017

Aiaiai kun se niin mieliä vaivaa.......

Sanovat naisten olevan uteliaita ja juoruilevan mielellään. Huihai, jotkut ehkä, mutta kyllä pitkä elämä ja julkinen ammatti ovat osoittaneet miehistä löytyvän pahimmat ja iljettävimmät juoruilijat. Otetaan vaikka esimerkiksi kyläläisten ihmissuhteet. En ole kenenkään naisen kuullut kertovan niin rivoin sanakääntein kenenkään ihmisen ns. vääristä eli salasuhteista kuin muutaman miehen.

Tämä ei nyt liittynyt mitenkään mihinkään. Mutta eilen taas törmäsin kauppareissulla entisen kollegani mieheen ja eikös tämä ala siinä läski- ja makkarapakettien kyljessä tenttaamaan eläkkelle jäämistäni. Pari kolme kertaa aiemminkin olin ollut samassa tilanteessa ja kerran muistan sanoneeni jotain siihen suuntaan että ehkäpä tämä taitaa olla viimeinen työvuosi.

Eikös nyt sitten tivaa ja tivaa että kerroppa nyt tarkka päivämäärä.  Minä siihen että mitäpäs sinä nyt sillä tiedolla teet, kun eihän tuo ole satavarma vielä itsellenikään. Vähän hämilleen mennen selitti, että haluaisi iloita kanssani. No mutta iloitse sinä ihminen iloitse, eihän se päivämäärästä ole kiinni.

Tarkka päivä jäi kertomatta. No miksikö näin? Kas kun en halua joutua yleisen keskustelun keskipisteeksi enkä ainakaan siihen tilanteeseen että ihmisten tieto työurani päättymisestä ruuhkauttaa viimeiset viikot sietämättömiksi.  Näin kuitenkin pelkään käyvän, vaikka en itseäni liiemmin korostaisikaan, vaan kun on fakta. 

Tämän intopiukean kyselijän puolison takana eivät kestäneet mitkään asiat, eivät taatusti mitkään ja valisti mielellään täysin tuntemattomienkin ihmisten yksityisasioista jos vain suostui kuulolle pysähtymään.

Ettäkö mitä pahaa eläköitymisen julkisessa jauhannassa? Ei kai mitään. Minä en vain pidä siitä. En halua olla tentattavana mitä nyt ja raaskitko jäädä ja aiotko muutta pois jnejnejnejne........En pidä. Ihanne olisi päästä luikahtaman vähin äänin ja vilkuttaa muuttoauton ikkunasta.

Mutta - vielä on monta mutkaa matkassa. Ajatellahan saa.




                                                    Ja lopuksi vielä infopläjäys:

LÄSKIROMAANI ja muuta Sunkirjan tuotantoa esillä Jyväskylän Kirjamessuilla Paviljongissa 25.3. - 26.3.2017 Kannattaa tutustua!

LÄSKIROMAANIA EDELLEEN TILATTAVISSA MYÖS eilakirja@gmail.com

 
 

torstai 16. helmikuuta 2017

Tuumailua

Tapasin muuan päivänä lajitoverin, jonka kanssa olimme enemmän tekemisissä  kirkkovaltuustoaikoina. Myös kunnanvaltuustossa istuimme samoina vuosina. Olin lukenut lehdestä hänen jäävän eläkkeelle tässä aivan kevään korvalla. Ajauduin siinä sitten juttusille, kun sattui sopiva vapaa hetki ja hänkin odotteli pääsyä sovittuun tapaamiseen.

Mikäpäs muu kuin jo lähellä väijyvä vapautus tuli puheeksi. Minulla pari-kolme kuukautta pidempi velvoite, mutta aatokset tuntuivat olevan hyvin samanlaisia.

Kysymykset tai pohdinnat, tässäkö tämä oli, enkö enempään pystynyt, mitäs nyt sitten olivat kummallekin tuttuja. Tässäkö tämä nyt oli? Juuri äsken poukkoilin urani alussa ja ihmettelin vanhempia kollegoita, miten viisaita ja taitavia he olivatkaan työssään. Nyt lasteni ikäiset, jopa heitä paljon nuoremmat uudet kollegat huokailevat, miten selvitytyvät lähdettyäni. 

Tässäkö tämä nyt oli? Enkö enempään pystynyt? Enkö tämän enempään?
Kumpikin pelkäämme pitkien työurien jälkeen jonkinlaista putoamista tyhjyyteen. Lomista olemme molemmat nauttineet. Kovastikin, mutta silloin on aina ollut tiedossa muutamien viikkojen jälkeen paluu tuttuun työyhteisöön ja tuttuihin puuhiin. Se loppuu. Työyhteisö häviää. Kello ei soita armotonta heräämistä taksvärkkiin. "Ei ole pakko josei taho".

Hänellä on perheensä ja harrastuksensa. Silti hän tuntui ainakin vähän pelkäävän. Minulla on suunnitelmani ja tekemistä enemmän kuin koskaan ehdin tehdä, silti pelottaa. Olen nähnyt lähelläni eläköityvien kiireen kiihtyvän hurjaan laukkaan työuran päätyttyä. En sitäkään halua. Halauan olla ja tehdä omalla aikataulullani, sitoutumatta kelloon tai kalenteriin. Tai ehkä sittenkin jotain niidenkin mukaan. Neljä seinää tulevat helposti liian lähelle toisiaan.

Peukutimme ja erkanimme. Totesimme vielä olevamme äärettömän hyviä ja tehneemme pitkät ja loistavat urat ja jättäneemme suuret jäljet kaiken tekemämme kautta. Näin!

                                 Aamukampa  122!

lauantai 4. helmikuuta 2017

Pysähtyneisyyttä ja lankasutturoita

Olo on jotenkin tööt. Pysähtynyt ja odottava tunnelma. En silti oikein tiedä mitä odotan. Tai tiedän. Odotan jonkun antavan järkevän syyn kipuiluihini.

Eniten syytän itseäni. Tai aloitetaan toisesta kohdasta. Kerroin epilepsiastani ja sen "aktivoitumisesta". Ja lääkeannoksen nostolla siis mennään eteenpäin. Se ei sitten ollutkaan aivan yksinkertaista. Pari viikkoa kippuroin järjettömissä sivuoireissa - huimausta, heikotusta, oksettavaa oloa, rytmihäiriöitä - ja tietysti sairauslomaa. Päivystävän lääkärin tekemä neurologin konsultaatio tuotti vain tuloksen, että sivuoireita ovat, mutta menevät ohi kyllä parissa viikossa. Niin menivätkin, mutta usko oli taas koetuksella.

Ja sitten itseni syyllistämiseen. Tein joulun jälkeen ( kuten miljoona muutakin ihmistä) muutosta elämässäni ja ryhdyin tekemään tehokkaampaa käsipäino - keppi - kuminauha - lattiajumppatreeniä. Erityisesti keskikroppaa piti saada parempaan kuntoon. Nimenomaan parempaan lihaskuntoon ja liikkuvuuteen,  mistään typerästä bodybuildingistä ei luonnollisestikaan ollut kyse. Naurattaa ajatuskin.

Sitten alkoivat rintakehän kivut.  Koko rintaan koskee, pintaan, kylkiluihin ja rintalastaan. Hetkittäin jopa särkee ja kipeitä pisteitä on pitkin ja poikin. Kipeä piste tarkoittaa KIPEÄÄ  pistettä. Hellä kosketuskin sattuu. No joo, kyllähän herra Fibro näitä temppujaan tekee, mutta koska olen hyvä tekemään itsekin ;) diagnooseja, löysin juuri oirekuvaani sopivan taudin eli Tiezen oireyhtymä. Yksi altistava tekijä on kova rasitus! Toinen on fibromyalgia.

Tässä tämä tilitys tällä kertaa. Maanantaina on taas sovittu puhelinyhteys työterveyshuollon lääkärin kanssa, katsotaan mitä jo tehdyt tutkimukset kertovat.


 




Jo aiemmin talvella neuloin itselleni päällystumput pakkasten varalle. Nämä ovat jo olleet ahkerassa käytössä, ilman niitä pakkasiakin. 

Ajatus tuli lähinnä siitä, että oli pakko kokeilla broken seediä josko osaisin tehdä ja helppoahan se on. Värivalinta ei oikein osunut. Valkoinen olisi kannattanut laittaa ns. pohjaväriksi, mutta kunhan on kokeiltu. Toiste sitten toisia värejä.






Välitöinä virkkasin 99 kpl pieniä härpäkkeitä Rakkaan Omatekemäni taideteosta varten.
                      Siitä ei sen enempää.


   Aika monta :) Tietysti vielä olisi pitänyt tehdä kerta kiellon päälle, niin olisi samalla juhlistettu Suomea. 







Tällä hetkellä ovat valmistumassa kumpparisukat  Mummin pienelle Lätäkköpojalle. Keltaista Nallea.  Kuva hieman harhauttaa, sukista tulee kyllä samankokoiset :)

Toivottavasti nuori mies hyväksyy värivalintani.











 

Tämä aarteeni palkitsi huolenpitoni. Pari vuotta sitten isän kukkalaudan Amatzonin lilja alkoi tukehtua ruukkuunsa. Multien vaihdon yhteydessä nappasin yhden sipulinipun mukaani. Kyse lienee kuitenkin nykyisin melko harvinaisesta kotien kukkijasta. Tätä kukkaa ei tarvinnut uhkailla, lupasin hänelle ikuista uskollisuutta, jos vain suostuu olemaan kanssani. Joulun jälkeen se ilahdutti ryhtymällä nostamaan kahta kukkavanaa juuristaan ja avasi 5 upeaa valkoista kukkaa tammi-helmikuiden vaihteessa kuin valamaan uskoa. Ei kovin runsas kukkasato, mutta hyvä noin nuorelle ja ensikertalaiselle liljalle!

                                                           
            Otetaan päivä kerrallaan, mikään asia ei ole niin huonosti, etteikö se voisi olla 
                                                      paljon   huonomminkin! 


 

tiistai 17. tammikuuta 2017

Kiitoshuokaus enkeleille!

En muista olenko kertonut epilepsiastani. Se liittyi diagnoosien kisailevaan laulukuoroon 2011 lähes sattumalta. Kaikkien tuntemia kouristuskohtauksia ei ollut, mutta diagnoosin jäljille päästiin haju- ja ääniharhojen, toispuoleisen päänsäryn ja voimakkaan väsymyksen vuoksi. Tuolloin tehty aivosähkökäyrä eli EEG paljasti paikallisalkuisen epilepsian, päälle lääkitys ja vuoden autolla-ajokielto.

Kieltoa oli vaikea hyväksyä, koska en tunnistanut ajamisessa mitään ongelmia. Vuosi meni kuitenkin nopeasti. Mitään ongelmia ei ollut sen jälkeenkään ja sairaus on helppo unohtaa. Lääkityksen suhteen olin kyllä supertarkka.

Oikeastaan lääkityksen lisäksi ainoat sairaudesta muistuttavat asiat olivat melun ja voimakkaan hälinän ja vilkkuvien valojen huono sieto.

Perjantaina 13.1. ( en pelännyt päivää sen kummemmin) olin matkalla isäni luokse. Muutaman kerran alkumatkasta hamusin käteeni aurinkolaseja, koska lumisade (tehän tiedätte miltä se liikkuvasta autosta katsottuna näyttää) vaikutti jotenkin ikävältä.

Huolettomasti ajaa rallattelin mietiskellen tulevaa viikonloppua ja seuraavaa. Paljon tien päällä, ainakin toista tuhatta kilometriä. Sitten se tapahtui.

Tai en tiedä, mitä tapahtui. Muistan mieleeni tulleen jotain aivan hassua, omituista ajatuskudelmaa. Seuraava havainto hetkeä myöhemmin, jolloin ihmettelin omituista pling-ääntä ja sitä, että olen jo noiden rakennusten kohdalla.

Olin tiellä, omalla kaistallani, nopeus 80 km. Ymmärsin kyllä, että jotain omituista se oli. Oma diagnoosini: epileptinen poissaolokohtaus.

Hissuksiin ja pöllämystyneenä ajelin (en olisi saanut) viimeiset kymmenet kilometrit päästäkseni perille.

Paluumatkaa en edes ajatellut. Sisareni miehineen palautti minut autoineni sunnuntaina kotimaisemiin. Paluumatkalla tutkailtiin tapahtumapaikkaa ja  tajusin ajaneeni noin 200-400 metriä tietämättä mitä tapahtuu. Jälkikäteen iski kauhu. Mitä olisi voinut tapahtua. Uskon siihen, että suojelusenkelit istuivat olkapäälläni ja auton keulalla. Kiitos siitä heille!

Ja mitä sitten. Tk-lääkäri konsultoi neurologia -> lääkityksen tehostaminen ja vuoden ajokielto. Nykyisin siitä menee myös tieto Trafille.

Onhan se helpotuskin. Ei tarvitse ajaa. Mutta karu tosiasia on se, että omatekemät ovat siellä sun täällä, toki erittäin hyvien julkisten yhteyksien päässä, mutta vanha isäni on edelleen lapsuuden maisemissa ja sellaisessa pohjukassa, että julkisilla matkustaminen vie kokonaisen päivän. Mutta näillä korteilla pelataan nyt.



 

 Nyt kirjoitetun sairausloman jälkeen aamukamman lukemat merkitään  
                                                     numeroin 136!!


 

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kituvuosi käyntiin

Aikoinaan kuulin työpäivän viimeistä tuntia nimitettävän kitutunniksi. Minulla napsahti käyntiin kituvuosi. Tunteet ovat hetkittäin sekavia asian tiimoilta. Odotus ja helpotus päällimmäisenä, mutta myös tiettyä haikeutta ja pelkoakin. No pelkohan minulla kulkee aina ja kaikkien asioiden kyljessä, ellei jopa edellä, eikä sitä lasketa.

Nyt on alkanut tuntua, että työyhteisö pitää tarkempaa lukua minun eläköitymisestäni kuin minä itse. Kuulin jopa sellaistakin, että minulta vapautuvaa paikkaa ollaan himoamassa itselleen, ilmeisesti useampikin. Jäin oikein miettimään. Onko pestini näyttänyt niin helpolta, että siihen halutaan vai kenties niin haastavalta. Ehkäpä ympärillä olevat ovat purreet hammasta ja kihisseet itsekseen seuratessaan työtäni koska olisivat itse osanneet ja tehneet paljon paremmin ja järkevämmin. Tai sitten ovat vaan huomanneet, miten kivaa työ toimipisteessäni on. Niin tai näin. Mitä väliä.


Palataan vielä jouluun sen verran, että pari kuvaa joulun ajan väkerryksistä.





Muistanette joitakin aikoja sitten esittelemäni tyynyn, jonka tein mummin esikoiselle. 


                                                                                  
Väreinä olivat tuolloin neidon lempparivärit, vaalea lila, pinkki ja valkoinen. Nyt loput neljä mummin pikku-ihmistä saivat myös tyynyt.


Neitokaisen pikkuveljille tein sinisen ja vihreän sävyistä, nämä lähinnä äidin toiveen mukaisesti. Toisen perheen sisaruspari sai perinteiset tyttö-/poikasävyt. Ja ainakin tämä parivaljakko näytti pitävän tyynyistään todella kovasti.


Ajatuksena oli, että tyynyt ovat käyttöhyödykkeitä, mutta – jos niitä halutaan pitää hyvin ja sievästi, ne voisivat jonain päivänä vähän isompinakin ihmisinä muistuttaa mummista.
         

 Ennen joulua oikeitten tekemisten loputtua aloin tuhota vanhoja seiskaveikan kerien pohjia. Ja tämäkin sysäys jälleen käsityötaiturisisareltani.


Tai periaatteessa ei tässä mitään sen kummoisempaa ole kuin resorilla rytmitetty varsi ja vähän ruutukuvioita, mutta toisen tekemänä se näytti kivalta.


Tein sukat aivan itselleni jopa neuloessani itsekkäitä ajatellen :)


Kivat ja lämpimät sukat. Ja omaan silmään nätit.


Sitten kävi kuten minulle niin usein.
                                                                              Joulureissulla hipelöin laukussani olevia vielä täysin käyttämättömiä sukkia ( hieman naftit niistä kyllä omille norsujaloille tulikin) ja tarjosin miniälleni varpaiden lämmikkeeksi.


Ja hänpä hyväksyi ne oitis.


Minä pääsin tekemään itselleni uusia ja sain samalla  antamisen ilosta oikein hyvä joulumielen.







Sitten meni kaksi iltaa ja hyvin monenkirjavat lankakerän jämät sain tuhottua näihin sukkasiin. 

Kaukanahan nämä ovat villiksi ryöpsähtäneestä kirjoneulepolvisukkamuodista, mutta itselle kotisukiksi ( töissäkin on toisinaan mukava hipsutella vain villasukkasillaan) oikein passelit. Väri nyt on mikä on, mutta sitä nyt sattui olemaan suurin kerä. Nämä ovat pääosiltaan Nallea eli eivät tokikaan yhtä lämpöiset kuin nuo edelliset. 
                                          








Ja tämä kaveri, pääsiäiskaktuksena pitämäni päätti ryhtyä joulukaktukseksi.  Syksyllä kävimme hänen kukkeutensa kanssa tiukan ja pitkällisen keskustelun elämän tarkoituksesta ja tein hyvin selväksi, mitä häneltä odotan. Taisin uhata vielä, että on viimeinen syksy kun pakkasesta sisään nostan, jos ei ala tapahtua. Ja sitten tapahtui. Hän ryöpsähti joulun kunniaksi täyteen kukkia. Ja kun oikein tarkasti katsoin, huomasin  kukkien seasta löytyvän ainakin pari vaaleampaa kukkaa. Ja sitten muistinkin tökänneeni aikoinaan kahdesta eri kukasta oksia samaan ruukkuun. 

Mutta vuosi 2017 on alkanut. Vuoden kuluttua tiedämme paremmin, mitä sillä oli tuomisinaan. Kiitos edelliselle jokaisesta päivästä. 

                                   Aamukampa  153!