tiistai 17. tammikuuta 2017

Kiitoshuokaus enkeleille!

En muista olenko kertonut epilepsiastani. Se liittyi diagnoosien kisailevaan laulukuoroon 2011 lähes sattumalta. Kaikkien tuntemia kouristuskohtauksia ei ollut, mutta diagnoosin jäljille päästiin haju- ja ääniharhojen, toispuoleisen päänsäryn ja voimakkaan väsymyksen vuoksi. Tuolloin tehty aivosähkökäyrä eli EEG paljasti paikallisalkuisen epilepsian, päälle lääkitys ja vuoden autolla-ajokielto.

Kieltoa oli vaikea hyväksyä, koska en tunnistanut ajamisessa mitään ongelmia. Vuosi meni kuitenkin nopeasti. Mitään ongelmia ei ollut sen jälkeenkään ja sairaus on helppo unohtaa. Lääkityksen suhteen olin kyllä supertarkka.

Oikeastaan lääkityksen lisäksi ainoat sairaudesta muistuttavat asiat olivat melun ja voimakkaan hälinän ja vilkkuvien valojen huono sieto.

Perjantaina 13.1. ( en pelännyt päivää sen kummemmin) olin matkalla isäni luokse. Muutaman kerran alkumatkasta hamusin käteeni aurinkolaseja, koska lumisade (tehän tiedätte miltä se liikkuvasta autosta katsottuna näyttää) vaikutti jotenkin ikävältä.

Huolettomasti ajaa rallattelin mietiskellen tulevaa viikonloppua ja seuraavaa. Paljon tien päällä, ainakin toista tuhatta kilometriä. Sitten se tapahtui.

Tai en tiedä, mitä tapahtui. Muistan mieleeni tulleen jotain aivan hassua, omituista ajatuskudelmaa. Seuraava havainto hetkeä myöhemmin, jolloin ihmettelin omituista pling-ääntä ja sitä, että olen jo noiden rakennusten kohdalla.

Olin tiellä, omalla kaistallani, nopeus 80 km. Ymmärsin kyllä, että jotain omituista se oli. Oma diagnoosini: epileptinen poissaolokohtaus.

Hissuksiin ja pöllämystyneenä ajelin (en olisi saanut) viimeiset kymmenet kilometrit päästäkseni perille.

Paluumatkaa en edes ajatellut. Sisareni miehineen palautti minut autoineni sunnuntaina kotimaisemiin. Paluumatkalla tutkailtiin tapahtumapaikkaa ja  tajusin ajaneeni noin 200-400 metriä tietämättä mitä tapahtuu. Jälkikäteen iski kauhu. Mitä olisi voinut tapahtua. Uskon siihen, että suojelusenkelit istuivat olkapäälläni ja auton keulalla. Kiitos siitä heille!

Ja mitä sitten. Tk-lääkäri konsultoi neurologia -> lääkityksen tehostaminen ja vuoden ajokielto. Nykyisin siitä menee myös tieto Trafille.

Onhan se helpotuskin. Ei tarvitse ajaa. Mutta karu tosiasia on se, että omatekemät ovat siellä sun täällä, toki erittäin hyvien julkisten yhteyksien päässä, mutta vanha isäni on edelleen lapsuuden maisemissa ja sellaisessa pohjukassa, että julkisilla matkustaminen vie kokonaisen päivän. Mutta näillä korteilla pelataan nyt.



 

 Nyt kirjoitetun sairausloman jälkeen aamukamman lukemat merkitään  
                                                     numeroin 136!!


 

3 kommenttia:

  1. Olipa tosiaan tuuria tai varjelusta, kun ei sattunut mitään.
    Toivottavasti kohtaukset pysyy poissa.

    VastaaPoista
  2. Onneksi selvisit säikähdyksellä <3

    VastaaPoista
  3. Enkelit olkapäällä ja hereillä <3

    VastaaPoista