torstai 16. helmikuuta 2017

Tuumailua

Tapasin muuan päivänä lajitoverin, jonka kanssa olimme enemmän tekemisissä  kirkkovaltuustoaikoina. Myös kunnanvaltuustossa istuimme samoina vuosina. Olin lukenut lehdestä hänen jäävän eläkkeelle tässä aivan kevään korvalla. Ajauduin siinä sitten juttusille, kun sattui sopiva vapaa hetki ja hänkin odotteli pääsyä sovittuun tapaamiseen.

Mikäpäs muu kuin jo lähellä väijyvä vapautus tuli puheeksi. Minulla pari-kolme kuukautta pidempi velvoite, mutta aatokset tuntuivat olevan hyvin samanlaisia.

Kysymykset tai pohdinnat, tässäkö tämä oli, enkö enempään pystynyt, mitäs nyt sitten olivat kummallekin tuttuja. Tässäkö tämä nyt oli? Juuri äsken poukkoilin urani alussa ja ihmettelin vanhempia kollegoita, miten viisaita ja taitavia he olivatkaan työssään. Nyt lasteni ikäiset, jopa heitä paljon nuoremmat uudet kollegat huokailevat, miten selvitytyvät lähdettyäni. 

Tässäkö tämä nyt oli? Enkö enempään pystynyt? Enkö tämän enempään?
Kumpikin pelkäämme pitkien työurien jälkeen jonkinlaista putoamista tyhjyyteen. Lomista olemme molemmat nauttineet. Kovastikin, mutta silloin on aina ollut tiedossa muutamien viikkojen jälkeen paluu tuttuun työyhteisöön ja tuttuihin puuhiin. Se loppuu. Työyhteisö häviää. Kello ei soita armotonta heräämistä taksvärkkiin. "Ei ole pakko josei taho".

Hänellä on perheensä ja harrastuksensa. Silti hän tuntui ainakin vähän pelkäävän. Minulla on suunnitelmani ja tekemistä enemmän kuin koskaan ehdin tehdä, silti pelottaa. Olen nähnyt lähelläni eläköityvien kiireen kiihtyvän hurjaan laukkaan työuran päätyttyä. En sitäkään halua. Halauan olla ja tehdä omalla aikataulullani, sitoutumatta kelloon tai kalenteriin. Tai ehkä sittenkin jotain niidenkin mukaan. Neljä seinää tulevat helposti liian lähelle toisiaan.

Peukutimme ja erkanimme. Totesimme vielä olevamme äärettömän hyviä ja tehneemme pitkät ja loistavat urat ja jättäneemme suuret jäljet kaiken tekemämme kautta. Näin!

                                 Aamukampa  122!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti