keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Hurjapäinen orava ja muita aamujuttuja

Kesäaamu aukeaa samalla tavalla kuin lukuisat kerrat ennenkin. Samoilla paikoilla, sama maisema.

Hurjapäinen orava kiitää yläilmoissa heiluvaa sähkölankaa pitkin. Pelkään sen putoavan. Ai niin,  sehän on orava.





Yksinäinen harakka riekkuu katon räystäällä. Sanon sille, olehan nyt varovainen.

Aamuvirkku siili mönkii märässä ruohikossa etsien einestä. Löytäneekö matoja? Lehtokotiloita ainakin olisi syödä pikku massunen pullolleen.

Joku on taas leikannut norjanangervot palloiksi. Eivät ne ole muotopensaita. Minua harmittaa. Kesän kukkaloisto jää taaskin näkemättä. 

Nouseva aurinko heijastuu viereisen talon päätyseinään. Kukaan ei sulje siellä sälekaihtimia. Kukaan ei ole kotona.

Eikä kukaan liiku pihalla. Ei ole liikkunut muinakaan aamuina.

Vastapäätä istuja keskittyy kahviin ja voileipään. Kysyn, nukuitko hyvin. Tovin mietittyään hän vastaa, enpä muista.

Katselen häntä ja tulen surulliseksi. Vahva ja turvallinen, nyt hauraaksi riisuttu. Kahvia valuu leukaperille ja rynnyksille. Maitolasi kaatuu. Hän manaa rumasti ja sitten silmänsä kostuvat. "Tämmöseks pittää ihmisen männä." Hän katsoo ulos. Muistaa miehuutensa päivät, heinätöihin anivarhain, pellolle syyskyntöihin, sitten halkometsään. Aamukalalle tai vain pitkälle pyörälenkille. Nyt ei kahvikuppi tottele.

Niin surullista.




Taidan ottaa mallia omenapuusta. Jänis söi puolet rungosta paljaaksi talven aikana, mutta puu puhkesi täyteen kukkaansa. Ei antanut periksi.

Ehkä en minäkään.

Lääkärin lausuman sairausloman jälkeen aamukamman lukemat kirjoitetaan: 
                                             36!

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti