tiistai 17. tammikuuta 2017

Kiitoshuokaus enkeleille!

En muista olenko kertonut epilepsiastani. Se liittyi diagnoosien kisailevaan laulukuoroon 2011 lähes sattumalta. Kaikkien tuntemia kouristuskohtauksia ei ollut, mutta diagnoosin jäljille päästiin haju- ja ääniharhojen, toispuoleisen päänsäryn ja voimakkaan väsymyksen vuoksi. Tuolloin tehty aivosähkökäyrä eli EEG paljasti paikallisalkuisen epilepsian, päälle lääkitys ja vuoden autolla-ajokielto.

Kieltoa oli vaikea hyväksyä, koska en tunnistanut ajamisessa mitään ongelmia. Vuosi meni kuitenkin nopeasti. Mitään ongelmia ei ollut sen jälkeenkään ja sairaus on helppo unohtaa. Lääkityksen suhteen olin kyllä supertarkka.

Oikeastaan lääkityksen lisäksi ainoat sairaudesta muistuttavat asiat olivat melun ja voimakkaan hälinän ja vilkkuvien valojen huono sieto.

Perjantaina 13.1. ( en pelännyt päivää sen kummemmin) olin matkalla isäni luokse. Muutaman kerran alkumatkasta hamusin käteeni aurinkolaseja, koska lumisade (tehän tiedätte miltä se liikkuvasta autosta katsottuna näyttää) vaikutti jotenkin ikävältä.

Huolettomasti ajaa rallattelin mietiskellen tulevaa viikonloppua ja seuraavaa. Paljon tien päällä, ainakin toista tuhatta kilometriä. Sitten se tapahtui.

Tai en tiedä, mitä tapahtui. Muistan mieleeni tulleen jotain aivan hassua, omituista ajatuskudelmaa. Seuraava havainto hetkeä myöhemmin, jolloin ihmettelin omituista pling-ääntä ja sitä, että olen jo noiden rakennusten kohdalla.

Olin tiellä, omalla kaistallani, nopeus 80 km. Ymmärsin kyllä, että jotain omituista se oli. Oma diagnoosini: epileptinen poissaolokohtaus.

Hissuksiin ja pöllämystyneenä ajelin (en olisi saanut) viimeiset kymmenet kilometrit päästäkseni perille.

Paluumatkaa en edes ajatellut. Sisareni miehineen palautti minut autoineni sunnuntaina kotimaisemiin. Paluumatkalla tutkailtiin tapahtumapaikkaa ja  tajusin ajaneeni noin 200-400 metriä tietämättä mitä tapahtuu. Jälkikäteen iski kauhu. Mitä olisi voinut tapahtua. Uskon siihen, että suojelusenkelit istuivat olkapäälläni ja auton keulalla. Kiitos siitä heille!

Ja mitä sitten. Tk-lääkäri konsultoi neurologia -> lääkityksen tehostaminen ja vuoden ajokielto. Nykyisin siitä menee myös tieto Trafille.

Onhan se helpotuskin. Ei tarvitse ajaa. Mutta karu tosiasia on se, että omatekemät ovat siellä sun täällä, toki erittäin hyvien julkisten yhteyksien päässä, mutta vanha isäni on edelleen lapsuuden maisemissa ja sellaisessa pohjukassa, että julkisilla matkustaminen vie kokonaisen päivän. Mutta näillä korteilla pelataan nyt.



 

 Nyt kirjoitetun sairausloman jälkeen aamukamman lukemat merkitään  
                                                     numeroin 136!!


 

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kituvuosi käyntiin

Aikoinaan kuulin työpäivän viimeistä tuntia nimitettävän kitutunniksi. Minulla napsahti käyntiin kituvuosi. Tunteet ovat hetkittäin sekavia asian tiimoilta. Odotus ja helpotus päällimmäisenä, mutta myös tiettyä haikeutta ja pelkoakin. No pelkohan minulla kulkee aina ja kaikkien asioiden kyljessä, ellei jopa edellä, eikä sitä lasketa.

Nyt on alkanut tuntua, että työyhteisö pitää tarkempaa lukua minun eläköitymisestäni kuin minä itse. Kuulin jopa sellaistakin, että minulta vapautuvaa paikkaa ollaan himoamassa itselleen, ilmeisesti useampikin. Jäin oikein miettimään. Onko pestini näyttänyt niin helpolta, että siihen halutaan vai kenties niin haastavalta. Ehkäpä ympärillä olevat ovat purreet hammasta ja kihisseet itsekseen seuratessaan työtäni koska olisivat itse osanneet ja tehneet paljon paremmin ja järkevämmin. Tai sitten ovat vaan huomanneet, miten kivaa työ toimipisteessäni on. Niin tai näin. Mitä väliä.


Palataan vielä jouluun sen verran, että pari kuvaa joulun ajan väkerryksistä.





Muistanette joitakin aikoja sitten esittelemäni tyynyn, jonka tein mummin esikoiselle. 


                                                                                  
Väreinä olivat tuolloin neidon lempparivärit, vaalea lila, pinkki ja valkoinen. Nyt loput neljä mummin pikku-ihmistä saivat myös tyynyt.


Neitokaisen pikkuveljille tein sinisen ja vihreän sävyistä, nämä lähinnä äidin toiveen mukaisesti. Toisen perheen sisaruspari sai perinteiset tyttö-/poikasävyt. Ja ainakin tämä parivaljakko näytti pitävän tyynyistään todella kovasti.


Ajatuksena oli, että tyynyt ovat käyttöhyödykkeitä, mutta – jos niitä halutaan pitää hyvin ja sievästi, ne voisivat jonain päivänä vähän isompinakin ihmisinä muistuttaa mummista.
         

 Ennen joulua oikeitten tekemisten loputtua aloin tuhota vanhoja seiskaveikan kerien pohjia. Ja tämäkin sysäys jälleen käsityötaiturisisareltani.


Tai periaatteessa ei tässä mitään sen kummoisempaa ole kuin resorilla rytmitetty varsi ja vähän ruutukuvioita, mutta toisen tekemänä se näytti kivalta.


Tein sukat aivan itselleni jopa neuloessani itsekkäitä ajatellen :)


Kivat ja lämpimät sukat. Ja omaan silmään nätit.


Sitten kävi kuten minulle niin usein.
                                                                              Joulureissulla hipelöin laukussani olevia vielä täysin käyttämättömiä sukkia ( hieman naftit niistä kyllä omille norsujaloille tulikin) ja tarjosin miniälleni varpaiden lämmikkeeksi.


Ja hänpä hyväksyi ne oitis.


Minä pääsin tekemään itselleni uusia ja sain samalla  antamisen ilosta oikein hyvä joulumielen.







Sitten meni kaksi iltaa ja hyvin monenkirjavat lankakerän jämät sain tuhottua näihin sukkasiin. 

Kaukanahan nämä ovat villiksi ryöpsähtäneestä kirjoneulepolvisukkamuodista, mutta itselle kotisukiksi ( töissäkin on toisinaan mukava hipsutella vain villasukkasillaan) oikein passelit. Väri nyt on mikä on, mutta sitä nyt sattui olemaan suurin kerä. Nämä ovat pääosiltaan Nallea eli eivät tokikaan yhtä lämpöiset kuin nuo edelliset. 
                                          








Ja tämä kaveri, pääsiäiskaktuksena pitämäni päätti ryhtyä joulukaktukseksi.  Syksyllä kävimme hänen kukkeutensa kanssa tiukan ja pitkällisen keskustelun elämän tarkoituksesta ja tein hyvin selväksi, mitä häneltä odotan. Taisin uhata vielä, että on viimeinen syksy kun pakkasesta sisään nostan, jos ei ala tapahtua. Ja sitten tapahtui. Hän ryöpsähti joulun kunniaksi täyteen kukkia. Ja kun oikein tarkasti katsoin, huomasin  kukkien seasta löytyvän ainakin pari vaaleampaa kukkaa. Ja sitten muistinkin tökänneeni aikoinaan kahdesta eri kukasta oksia samaan ruukkuun. 

Mutta vuosi 2017 on alkanut. Vuoden kuluttua tiedämme paremmin, mitä sillä oli tuomisinaan. Kiitos edelliselle jokaisesta päivästä. 

                                   Aamukampa  153!