torstai 16. helmikuuta 2017

Tuumailua

Tapasin muuan päivänä lajitoverin, jonka kanssa olimme enemmän tekemisissä  kirkkovaltuustoaikoina. Myös kunnanvaltuustossa istuimme samoina vuosina. Olin lukenut lehdestä hänen jäävän eläkkeelle tässä aivan kevään korvalla. Ajauduin siinä sitten juttusille, kun sattui sopiva vapaa hetki ja hänkin odotteli pääsyä sovittuun tapaamiseen.

Mikäpäs muu kuin jo lähellä väijyvä vapautus tuli puheeksi. Minulla pari-kolme kuukautta pidempi velvoite, mutta aatokset tuntuivat olevan hyvin samanlaisia.

Kysymykset tai pohdinnat, tässäkö tämä oli, enkö enempään pystynyt, mitäs nyt sitten olivat kummallekin tuttuja. Tässäkö tämä nyt oli? Juuri äsken poukkoilin urani alussa ja ihmettelin vanhempia kollegoita, miten viisaita ja taitavia he olivatkaan työssään. Nyt lasteni ikäiset, jopa heitä paljon nuoremmat uudet kollegat huokailevat, miten selvitytyvät lähdettyäni. 

Tässäkö tämä nyt oli? Enkö enempään pystynyt? Enkö tämän enempään?
Kumpikin pelkäämme pitkien työurien jälkeen jonkinlaista putoamista tyhjyyteen. Lomista olemme molemmat nauttineet. Kovastikin, mutta silloin on aina ollut tiedossa muutamien viikkojen jälkeen paluu tuttuun työyhteisöön ja tuttuihin puuhiin. Se loppuu. Työyhteisö häviää. Kello ei soita armotonta heräämistä taksvärkkiin. "Ei ole pakko josei taho".

Hänellä on perheensä ja harrastuksensa. Silti hän tuntui ainakin vähän pelkäävän. Minulla on suunnitelmani ja tekemistä enemmän kuin koskaan ehdin tehdä, silti pelottaa. Olen nähnyt lähelläni eläköityvien kiireen kiihtyvän hurjaan laukkaan työuran päätyttyä. En sitäkään halua. Halauan olla ja tehdä omalla aikataulullani, sitoutumatta kelloon tai kalenteriin. Tai ehkä sittenkin jotain niidenkin mukaan. Neljä seinää tulevat helposti liian lähelle toisiaan.

Peukutimme ja erkanimme. Totesimme vielä olevamme äärettömän hyviä ja tehneemme pitkät ja loistavat urat ja jättäneemme suuret jäljet kaiken tekemämme kautta. Näin!

                                 Aamukampa  122!

lauantai 4. helmikuuta 2017

Pysähtyneisyyttä ja lankasutturoita

Olo on jotenkin tööt. Pysähtynyt ja odottava tunnelma. En silti oikein tiedä mitä odotan. Tai tiedän. Odotan jonkun antavan järkevän syyn kipuiluihini.

Eniten syytän itseäni. Tai aloitetaan toisesta kohdasta. Kerroin epilepsiastani ja sen "aktivoitumisesta". Ja lääkeannoksen nostolla siis mennään eteenpäin. Se ei sitten ollutkaan aivan yksinkertaista. Pari viikkoa kippuroin järjettömissä sivuoireissa - huimausta, heikotusta, oksettavaa oloa, rytmihäiriöitä - ja tietysti sairauslomaa. Päivystävän lääkärin tekemä neurologin konsultaatio tuotti vain tuloksen, että sivuoireita ovat, mutta menevät ohi kyllä parissa viikossa. Niin menivätkin, mutta usko oli taas koetuksella.

Ja sitten itseni syyllistämiseen. Tein joulun jälkeen ( kuten miljoona muutakin ihmistä) muutosta elämässäni ja ryhdyin tekemään tehokkaampaa käsipäino - keppi - kuminauha - lattiajumppatreeniä. Erityisesti keskikroppaa piti saada parempaan kuntoon. Nimenomaan parempaan lihaskuntoon ja liikkuvuuteen,  mistään typerästä bodybuildingistä ei luonnollisestikaan ollut kyse. Naurattaa ajatuskin.

Sitten alkoivat rintakehän kivut.  Koko rintaan koskee, pintaan, kylkiluihin ja rintalastaan. Hetkittäin jopa särkee ja kipeitä pisteitä on pitkin ja poikin. Kipeä piste tarkoittaa KIPEÄÄ  pistettä. Hellä kosketuskin sattuu. No joo, kyllähän herra Fibro näitä temppujaan tekee, mutta koska olen hyvä tekemään itsekin ;) diagnooseja, löysin juuri oirekuvaani sopivan taudin eli Tiezen oireyhtymä. Yksi altistava tekijä on kova rasitus! Toinen on fibromyalgia.

Tässä tämä tilitys tällä kertaa. Maanantaina on taas sovittu puhelinyhteys työterveyshuollon lääkärin kanssa, katsotaan mitä jo tehdyt tutkimukset kertovat.


 




Jo aiemmin talvella neuloin itselleni päällystumput pakkasten varalle. Nämä ovat jo olleet ahkerassa käytössä, ilman niitä pakkasiakin. 

Ajatus tuli lähinnä siitä, että oli pakko kokeilla broken seediä josko osaisin tehdä ja helppoahan se on. Värivalinta ei oikein osunut. Valkoinen olisi kannattanut laittaa ns. pohjaväriksi, mutta kunhan on kokeiltu. Toiste sitten toisia värejä.






Välitöinä virkkasin 99 kpl pieniä härpäkkeitä Rakkaan Omatekemäni taideteosta varten.
                      Siitä ei sen enempää.


   Aika monta :) Tietysti vielä olisi pitänyt tehdä kerta kiellon päälle, niin olisi samalla juhlistettu Suomea. 







Tällä hetkellä ovat valmistumassa kumpparisukat  Mummin pienelle Lätäkköpojalle. Keltaista Nallea.  Kuva hieman harhauttaa, sukista tulee kyllä samankokoiset :)

Toivottavasti nuori mies hyväksyy värivalintani.











 

Tämä aarteeni palkitsi huolenpitoni. Pari vuotta sitten isän kukkalaudan Amatzonin lilja alkoi tukehtua ruukkuunsa. Multien vaihdon yhteydessä nappasin yhden sipulinipun mukaani. Kyse lienee kuitenkin nykyisin melko harvinaisesta kotien kukkijasta. Tätä kukkaa ei tarvinnut uhkailla, lupasin hänelle ikuista uskollisuutta, jos vain suostuu olemaan kanssani. Joulun jälkeen se ilahdutti ryhtymällä nostamaan kahta kukkavanaa juuristaan ja avasi 5 upeaa valkoista kukkaa tammi-helmikuiden vaihteessa kuin valamaan uskoa. Ei kovin runsas kukkasato, mutta hyvä noin nuorelle ja ensikertalaiselle liljalle!

                                                           
            Otetaan päivä kerrallaan, mikään asia ei ole niin huonosti, etteikö se voisi olla 
                                                      paljon   huonomminkin!